»Don Quijotea», kirjaa, joka on jo yli kolmensadan vuoden ajan ollut kaikilla maailman kulmilla lukemattomien ihmisten sielun lääkkeenä, suonut heille nautintoa ja iloa, mielikuvituksen, ajatuksen ja tunteen ravintoa, ovat parhaat kirjallisuudentutkijat ja -tuntijat, espanjalaiset, englantilaiset ja ranskalaiset, mutta myös saksalaiset, venäläiset ja muut, kokeneet kerran toisensa jälkeen luonnehtia ja määritellä tyhjentäen lausumiinsa terävintä älyänsä ja kauneimpia sanojansa. Kaikki määritelmät ovat kumminkin vain suuresta taiteellisesta kudelmasta irrotettuja ohuita yksityisiä säikeitä. Cervantesin teos on syvä ja rikas kuin itse elämä; samoin kuin elämää voi sitäkin tarkastella mitä erilaisimmilla näkökannoilta, ja lopultakin määrää jokaisen harkitsevan lukijan näkemystä hänen oma laatunsa ja oma elämänkokemuksensa. Käydessään tähän kirjaan tutustumaan menettelee siis varmaan viisaimmin, jos torjuu kaikki ennakkoarvioinnit ja lukee sitä avoimin, hilpein ja, mikäli mahdollista, myös hartain mielin. Teoksen omalaatuinen kauneus ja viisaus tehoo terveeseen mieleen välittömästi, ja uusi tutustuminen, eri ikäkausina, tuo aina uusia näköaloja, johtaa itsestään yhä avarampaan ja syvempään käsitykseen.
Muutamat pienet huomautukset ovat ehkä sentään paikallaan tässä johdannossa.
Alkulauseessaan ja samaten vielä teoksen viimeisillä riveillä Cervantes vakuuttaa tahtoneensa »Don Quijoten» avulla hävittää sitä arvoa ja suosiota, jota ns. ritariromaanit olivat siihen saakka nauttineet suuren lukevan yleisön keskuudessa. Teos oli kumminkin työn kestäessä nähtävästi kasvanut alkuperäisen »tarkoituksen» rajojen ulkopuolelle, arvaamattomasti avartuen ja syventyen. Halu hyökätä ritariromaanien teennäistä maailmaa vastaan oli epäilemättä sen alkuperäisenä aiheena, ja näyttää uskottavalta että Cervantes aikoi kirjoittaa vain lyhyemmän kertomuksen, jonka tuli ivailla tuota jo kuolemaan tuomittua kirjallista laatua siihen tapaan kuin Don Quijoten ensimmäisen retken ja siihen liittyvien seikkojen kuvaus osoittaa. Aivan pian taiteilija kuitenkin huomasi että vaeltavan ritarin seikkailut tarjosivat puitteet paljon laajemmalle esitykselle. Niin alkoi pienestä ivailevasta tarinasta kasvaa valtava romaani, jossa pääsivät todellisina ja monivivahteisina, täydellisesti ja uskollisesti kuvattuina ilmenemään sen ajan olot ja ihmiset, Cervantesin oman elämän vaiheet ja kokemukset sekä niiden pohjalla kirkastunut suuren ja suvaitsevan, yleisinhimillisen huumorin ilmakehä.
Ensimmäisen osan alussa Don Quijote on pelkkä koomillinen hahmo, mutta myöhemmin sellainen määre osoittautuu selvästi riittämättömäksi. Suuren osan puhdasta komiikkaa Cervantes lohkaisee mielevällä tavalla teoksensa päähenkilöstä irralleen antaessaan hänelle aseenkantajaksi Sancho Panzan. Koomillisen tehon siten verrattomasti lisääntyessä, kun herra ja aseenkantaja sekä olemuksessaan että puheissaan paljastavat ihmisyyden rajoja, ihmismielen erilaista, vastakohtaista, mutta vastakkaisuudessaanko merkillisesti yhteenkuuluvaa suuntautumista, itse Don Quijote muuttuu ilmeisesti tragikoomilliseksi hahmoksi. Eikä vain siten, että hänen murheellisessa hahmossaan koomillisten piirteiden ohella on selvästi traagillisia, vaan myös siinä paljon syvemmässä mielessä, että hänen edustamansa ihmishengen absoluuttinen pyrkimys, objektiivisille, ehdottomille arvoille antautuminen, tämä Cervantesin omien katkerien kokemusten toivottomaksi ja traagilliseksi osoittama pyrkimys, uskaliaasti sijoitetaan koomilliseen (ja toisinaan räikeänkoomilliseen) tasoon, jonka yli kaartuu huumorin sovittava seesteinen avaruus.
Suurenmoisen nerokkaasti menetellen Cervantes teki Don Quijotestaan hullun. Tämäkin hulluus kuuluu siihen lajiin, jossa on metodia, ts. logiikkaa. Se on omissa rajoissaan niin ehdoton, että kuka tahansa, typerinkin, muutamasta sanasta sen oivaltaa, mutta toiselta puolen se sittenkin on vain osittaista mielenhäiriötä, kuten jokainen ritariimme paremmin tutustuva pakostakin tulee huomaamaan, sillä se jättää terveiksi ja ennalleen kaikki ne sielulliset alueet, joita »ritariseikat» eivät kosketa. Voimmeko antaa nimen tälle hulluuden lajille? Ehkä; sopisihan sitä nimittää vaikka ihanne-hulluudeksi, mielenviaksi, jonka valtaan joutuvat ehdottomien arvojen toteuttajat tässä sanomattoman suhteellisuuden maailmassa. Mutta olipa sen seikan laita kuinka tahansa, varmaa on ainakin, että Cervantes lyödessään vaeltajansa hulluudella hankki oman henkensä vapaalle vaellukselle ja hereälle huumorilleen rajattoman liikkuma-alan.
Vaeltava ritari on hullu, ja se kirjava ihmisten maailma, jossa hän seikkailee, on — ellei välttämättä viisaskaan, niin ainakin täysin oma itsensä. Don Quijoten maailmaa-parantava mieli ei pääse niitenään väärentämään todellisuuden kuvaa; todellinen maailma ja kuviteltu maailma eivät sekoitu toisiinsa, ne voivat vain törmätä vastakkain, ja silloin syntyy tragikoomillinen taistelu, jossa toisinaan voittaa haave, mutta paljon useammin ja tehokkaammin todellisuus. Salliessaan sankarinsa joutua kerran toisensa jälkeen pahoinpidellyksi ja lopullisestikin kukistetuksi Cervantes saa samalla tilaisuuden osoittaa järkevälle lukijalleen, kuinka rajattoman mieletöntä on maailman meno, kuinka haurasta silmänlumetta ihmisten elämässä kaikki, kun sitä katsellaan tuhoon tuomitulta absoluuttiselta näkökannalta.
Don Quijoten hulluus on niin hupaista lajia, että lukijalta helposti jää havaitsematta siihen piiloutuva katkeruus ja vakavuus. Ritarin murheelliset kasvot, joita ei milloinkaan kirkasta hymy, ovat katselijasta juuri ankaran vakavuutensa vuoksi sanomattoman koomilliset. Viimeiseksi vaikutelmaksi ei se kumminkaan jää. Kuoleman lähestyessä tuo merkillinen mielenhäiriö hälvenee, ja saanemme otaksua Don Quijoten leppoisasti hymyilleenkin sanoessaan ettei hänen nimensä enää ollut Don Quijote Manchalainen vaan Alonso Quijano Hyvä. Huumori säilyy Cervantesin suuren romaanin valtatekijänä loppuun saakka, mutta ihmeen karusti ja kauniisti muovatussa kuoleman-kuvauksessa se saa omituisen ylikirkastuneen sävyn, joka keskittyy käsitteeseen »hyvä». Tämä johtaa ajatusjuoksumme idealismin perustajaan Platoniin, joka antaa Sokrateensa lausua »ettei hyvälle ihmiselle voi sattua mitään pahaa, ei elämässä eikä kuolemassa, ja että hänen kohtalonsa on jumalten kädessä». Siinä on ilmaistu myös Cervantesin miehekkään elämän- ja kuolemankatsomuksen loppusumma.
* * * * *
»Don Quijoten» rakennetta on monesti moitittu hajanaiseksi siitä syystä, että tekijä sovittaa siihen laajoja episodeja, jotka pysähdyttävät varsinaisen kertomuksen kulun. Tällaisia muistutuksia oli nähtävästi esitetty jo kirjan ensimmäisen osan tultua julkisuuteen, koska Cervantes viittaa niihin toisessa osassa. Hän on ottanut moitteen huomioon, ja voitaneen myöntää että teoksen jälkipuoli on tästäkin syystä rakenteellisesti alkupuolta ehyempi. Todennäköiseltä tuntuu myös, että useimmat kirjallisuuden tuntijat ovat oikeassa pitäessään romaanin jatkoa muutenkin taiteellisessa katsannossa parempana. Huumori on siinä hillitympää kuin alkupuolen toisinaan hyvinkin irvokkaiden tapahtumien kuvailussa, ja yleissävyltään tämä toinen osa on kieltämättä edellistä seesteisempi.
Mainittu väite ei nähdäkseni kuitenkaan osu oikeaan. Arvostelijoilta, jotka sen esittävät, jää havaitsematta eräs »Don Quijoten» olennaisimpiin kuuluva piirre, nimittäin sen niin sanoakseni sinfoninen luonne. Teoksessa on johtoaiheena rakkaus, ja episodit edustavat sen erilaisia muunnelmia. Tähän seikkaan on tuskin kiinnitetty riittävää huomiota teoksen esteettisessä arvioinnissa. Olen löytänyt viittauksia siihen vain Miguel de Unamunon kirjoittamasta »kommentaarista», jolla on nimenä »Vida de Don Quijote y Sancho» sekä edellä mainitusta Tarkiaisen teoksesta. Tarkkaava lukija kuitenkin havainnee tuon punaisen langan suuren kertomuksen monivivahteisessa kudelmassa.