»Don Quijoten» laisen teoksen täydellinen ymmärtäminen on tietysti vaikeampaa vierasmaalaiselle kuin espanjalaisille, jotka pitävät tätä romaania oman kirjallisuutensa suurimpana kalleutena. Mitään varsinaista vaikeutta ei teoksen pelkkä ymmärtäminen tietenkään voi tuottaa kenellekään harkinta- ja arvostelukykyiselle lukijalle. Mutta sanat »meidän» ja »oma» tuovat välttämättä mukanaan tunteen esiinkumpuamisen, sydämen lämpenemisen, joka on syvällisemmän myötäelämisen edellytys. On luonnollista, että Cervantesista samoin kuin Homeroksestakin kiistelevät hänen kotimaansa eri paikkakunnat — elleivät nimenomaan oletettuina syntymäsijoina, niin ainakin suuren kirjailijan muiston säilyttäjinä. Dulcinean kotikaupungilla on tavallaan ennätys tässä kilpailussa. En tarkoita lähinnä El Toboson[23] Cervantes-museota, vaan sitä, että tuo pieni paikkakunta on ottanut omakseen sekä kirjan sankarin, joka ei saanut koskaan omakseen ihanintaan, että kirjan tekijän, joka on valloittanut kertomataiteellaan maailman. »Kaikkialla planeettamme pinnalla», sanoo espanjalainen kirjailija Azorin (Don José Martinez Ruiz), »Don Quijoten tekijä on Miguel de Cervantes Saavedra; El Tobosossa hän on yksinkertaisesti Miguel. Kaikki kohtelevat häntä mitä sydämellisimmin; kaikki kuvittelevat tunteneensa hänen sukulaisensakin.»
Toivon ettei kukaan oudoksu, vaikka täällä kaukana pohjan perillä »Don Quijoten» suomennokseen liitetty pieni johdanto on saanut tutunomaiselta tuntuvan otsikon »Don Miguel ja Don Quijote».
Suomalaisen lukijan ajatus siirtyy »Don Quijotesta» varsin luontevasti oman kirjallisuutemme etevimpään humoristiseen romaaniin. »Don Quijote», kuten tiedämme, oli (ruotsalaisena käännöksenä) Aleksis Kiven rakkaimpia kirjoja, ehkäpä ensimmäisellä sijalla kaikista niistä, joilla hän avarsi oman mielikuvituksensa piiriä. Ei siis sovi suinkaan ihmetellä että »Seitsemän veljestä» sekä suurin piirtein että yksityiskohdittain osoittaa Cervantesin teoksesta saatuja vaikutuksia. Ihmeteltävämpi seikka on saatujen vihjeiden kehittelyssä ilmenevä omintakeisuus, ja selitys on varmaan ennen kaikkea löydettävissä siitä, ettei Kiven tarvinnut lainata suurelta espanjalaiselta sitä, mikä oli tärkeintä: taiteellista alkuvoimaansa ja voittoisaa huumoriansa. Parhaimpina omissa maissaan nämä teokset, kertomukset Murheellisen hahmon ritarin ja hänen aseenkantajansa sekä Jukolan seitsemän veljeksen seikkailuista, jo saavutettuina kirjallisina voittoina, järkkymättöminä kulmakivinä, luovat yhä ihmisten mieliin iloa ja ylpeyttä ja tukevat rohkeita tulevaisuudentoiveita.
Suomentaja.
Tämän teoksen suomennos on suoritettu Francisco Rodriguez Marínin julkaiseman kriitillisen laitoksen mukaan. — Runomittaiset kappaleet on suomeksi sommitellut Yrjö Jylhä.
ALKULAUSE
Joutilas lukija, voit uskoa vannomattanikin että soisin tämän kirjan, älyni lapsen, olevan kaunein, oivallisin ja nerokkain, mitä kuvitella voi. En ole kumminkaan kyennyt rikkomaan luonnon järjestystä, jonka mukaan jokainen olio tuottaa kaltaisensa. Mitäpä siis voikaan hedelmätön henkeni saada syntymään muuta kuin kertomuksen laihasta, kiperästä ja eriskummaisesta pojasta, jonka pää on täynnä monenlaisia ja kenenkään muun mieleen milloinkaan johtamattomia ajatuksia, niin kuin ainakin sen, joka on syntynyt vankilassa, kaikenlaisen epämukavuuden tyyssijassa, missä vallitsee lakkaamatta surkea meteli? Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas, lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mitä suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla. Isällä saattaa olla ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä poika, mutta rakkaus panee hänen silmilleen siteen, niin ettei hän näe pojan puutoksia vaan enemmän pitää niitä älykkäinä ja viehättävinä ominaisuuksina ja esittää ne ystävilleen henkevyyden ja leikillisyyden ilmauksina. Minä, jota voisi luulla Don Quijoten isäksi, vaikka olenkin vain hänen isäpuolensa, en puolestani halua antautua yleisen tavan virran vietäväksi enkä toisten lailla, melkein kyynelsilmin, rukoilla sinua, rakas lukijani, suomaan anteeksi tai jättämään huomiotta niitä virheitä, joita tässä pojassani havaitset, sillä ethän ole hänen sukulaisensa etkä ystävänsä, sinulla on oma sielu omassa ruumiissasi ja vapaa tahto samoin kuin kaikkein mahtavimmalla, sinä olet omassa kodissasi, vallitset sitä niin kuin kuningas kruununveroja ja tunnet sananparren: viisi minä kuninkaasta oman viittani alla. Kaikki tämä päästää ja vapauttaa sinut kaikesta arkatuntoisuudesta ja velvoituksesta, joten voit sanoa tästä kertomuksesta mitä ikinä hyväksi näet, pelkäämättä että sinua soimataan pahoista tai palkitaan hyvistä sanoistasi.
Olisin vain mielelläni antanut sen sinulle puhtaana ja paljaana, koristamatta sitä alkulauseella ja tavanomaisten sonettien, epigrammien ja ylistysrunojen loputtomalla sarjalla, joka yleensä sijoitetaan teosten alkuun. Kirjani sepittäminen näet on vaatinut minulta melkoista vaivaa, mutta voin sinulle vakuuttaa että kaikkein vastuksellisimmalta tuntui sommitella tätä alkulausetta, jota nyt olet lukemassa. Tartuin monesti kynään kirjoittaakseni sen ja monesti laskin kynän jälleen kädestäni, koska en tiennyt mitä kirjoittaisin, ja kerran, kun olin siinä kahden vaiheilla, paperi edessäni, kynä korvan takana, kyynärpää pöytää vasten ja käsi poskella miettien mitä sanoisin, tuli odottamatta luokseni eräs ystäväni, miellyttävä ja ymmärtäväinen mies, joka minut niin mietteliäänä nähdessään kysyi mistä se johtui. En seikkaa salannut vaan sanoin ajattelevani alkulausetta, joka minun piti kirjoittaa Don Quijoten historiaan, ja olevani niin neuvotonna, ettei tehnyt mieli ensinkään sitä kirjoittaa eikä julkaista kertomusta jalon ritarin urotöistä. Kuinka näet voisittekaan vaatia minua hämmentymättä ajattelemaan mitä sanoo ikivanha lainsäätäjä, jota mainitaan ihmisten suuren joukon nimellä, nähdessään minun, nukuttuani monta vuotta unohduksen hiljaisuudessa, ilmaantuvan nyt, kaikkien ikävuosien! paino hartioillani, esittämään kertomusta, joka on kuiva kuin kuloheinä, vailla kekseliäisyyttä, tyyliltään vajavainen, jossa on vain vähän mieleviä käänteitä eikä vähääkään oppia ja sivistystä, ei huomautuksia sivujen reunoissa eikä muistutuksia kirjan lopussa, kun huomaan että toiset kirjat, nekin, jotka ovat laadultaan tarunomaisia ja maallisia, ovat niin täynnä Aristoteleelta, Platonilta ja filosofien koko laumalta saatuja mietelauselmia, että lukijat joutuvat ihmeisiinsä ja pitävät niiden tekijöitä paljon lukeneina, oppineina ja kaunopuheisina miehinä? Entä sitten, kun lainaavat kohtia Pyhästä Raamatusta! Silloin ei auta sanoa muuta kuin että he ovat ilmettyjä pyhiä Tuomaita ja muita Kirkon opettajia, ja he noudattavat siinä soveliaisuuden käskyjä niin mielevästi, että toisella rivillä kuvailtuaan irstasta rakastajaa pitävät seuraavalla pienen kristillisen saarnan, jota kuuntelee tai lukee ilokseen ja nautinnokseen. Tämä kaikki kirjastani auttamattomasti puuttuu, sillä minulla ei ole mitään sivun reunassa huomautettavaa eikä kirjan lopussa muistutettavaa, enpä edes tiedä mitä kirjailijoita siinä seuraan, joten en voi sijoittaa heitä, niin kuin kaikki muut menettelevät, alkuun, aakkosjärjestykseen, niin että ensimmäisenä on Aristoteles ja viimeisenä Xenofon ja Zoilos tai Zeuksis, vaikka toinen näistä oli panettelija ja toinen maalaaja. Kirjani täytyy myös jäädä vaille alkuun asetettavia sonetteja, ainakin sonetteja, joiden tekijät ovat herttuoita, markiiseja, kreivejä, piispoja, ylhäisiä naisia tai maanmainioita runoilijoita, vaikka tiedän että pyytämällä parilta kolmelta kisällituttavaltani varmaan niitä saisin, vieläpä sellaisia, etteivät rakkaan Espanjamme kuuluisimpien säeseppojen tuotteet vetäisi niille vertoja. Sanalla sanoen, hyvä herrani ja ystäväni, — näin jatkoin — päätökseni on, että herra Don Quijote saa pysyä arkistoihinsa haudattuna Manchassa, kunnes taivas lähettää jonkun, joka varustaa hänet kaikella, mitä häneltä puuttuu, sillä huomaan olevani kelvoton asiaa auttamaan kykyjeni riittämättömyyden ja vähäisen lukeneisuuteni vuoksi, ja olen sitä paitsi luonnostani liian hidas ja laiska haeskellakseni kirjailijoita, jotka sanovat sen, minkä osaan sanoa ilman heitä.
Tästä johtuu se epäröinti ja hämminki, jonka vallassa näitte minun olevan, kun tänne tulitte, ja se, mitä olen teille kertonut, selittää riittävästi miksi olen siihen tilaan joutunut.
Kuultuaan tämän ystäväni löi kämmenellään otsaansa, nauroi sydämen pohjasta ja sanoi: