— Saattaa hyvinkin olla totta, että hän ratsasti niin kuin teidän armonne sanoo; — vastasi Sancho — mutta toista on ratsastaa ja aivan toista olla ratsun selässä poikkipuolin kuin ruumensäkki.
Siihen vastasi Don Quijote:
— Taisteluissa saadut haavat pikemmin tuottavat kunniaa kuin sitä vähentävät. Älä siis, parahin Panza, virka enää mitään vaan kuten jo sanoin nouse niin hyvin kuin voit ja sijoita minut aasisi selkään niin kuin itse parhaaksi näet, ja lähtekäämme tästä ennen kuin yö tulee ja yllättää meidät tässä erämaassa.
— Mutta olenhan kuullut teidän armonne sanovan — virkkoi Panza — että vaeltavien ritarien tapana on juuri nukkua aavikoilla ja erämaissa ja että he pitävät sitä suurena onnenaan.
— Niin tapahtuu, — sanoi Don Quijote — kun heillä ei ole muuta neuvoa tai kun he ovat rakastuneita; ja on totinen tosi, että ritari on viettänyt kaksi kokonaista vuotta kalliolla, päivänpaisteessa ja pimeässä ja sään tuimuutta kokien, hänen valtiattarensa siitä tietämättä. Sellainen ritari oli Amadis, joka Beltenebros-nimisenä asui Köyhällä kalliolla kahdeksan vuotta tai kahdeksan kuukautta, en tiedä vannaan kumman ajan, sillä en ole siitä oikein selvillä; joka tapauksessa hän oli siellä katumuksenteossa, en tiedä minkä itävyyden vuoksi, joka oli tullut hänen osakseen neiti Orianan taholta. Mutta jätetään nyt sikseen tämä asia, Sancho, ja suorita sinä tehtäväsi ennen kuin aasiakin kohtaa onnettomuus samoin kuin Rocinantea.
— Sittenhän olisi piru irti — sanoi Sancho.
Kolmekymmentä kertaa ähkäisten, kuusikymmentä kertaa huokaisten ja satakaksikymmentä kertaa kiroten ja manaten sitä, joka oli hänet tänne saattanut, Sancho nousi jaloilleen, mutta jäi puolitiehen, käyräksi kuin turkkilainen jousi, voimatta oikein suoristautua. Kaikesta hankaluudesta huolimatta hän valjasti aasinsa, joka oli myös hiukan riehaantunut tämän päivän ylen suuressa vapaudessa. Sitten hän auttoi pystyyn Rocinanten, jonka valitukset epäilemättä olisivat vetäneet vertoja Sanchon ja hänen isäntänsä huokailuille, jos se olisi ollut puhekykyinen. Sancho sai vihdoin Don Quijoten sijoitetuksi aasin selkään, sitoi Rocinanten aasin perään ja lähti, aasia marhaminnasta taluttaen, suunnilleen sinnepäin, missä valtatie hänen nähdäkseen saattoi olla. Hän ei ennättänytkään kulkea puolta peninkulmaa, kun sallimus, joka ohjasi asioita yhä parempaan, johdatti hänet tielle, jonka vieressä hän huomasi majatalon. Sanchosta välittämättä Don Quijote suvaitsi siinä nähdä linnan. Sancho väitti itsepintaisesti että se oli majatalo, hänen isäntänsä vastusti sanoen että se oli linna, ja kiistaa jatkui niin kauan, että he ehtivät perille ennen sen päättymistä. Sen enempää tutkimatta Sancho asteli sisään kuormastoineen.
Kuudestoista luku.
Mitä mielevälle hidalgolle sattui majatalossa, jota hän piti linnana.
Nähdessään Don Quijoten makaavan poikittain aasin selässä majatalon isäntä kysyi Sancholta mikä miestä vaivasi. Sancho vastasi ettei ollut hätää mitään, hän oli vain pudonnut kalliolta ja kylkiluut olivat hiukan rutistuneet. Majatalon isännällä oli vaimo, luonnonlaadultaan toisenlainen kuin hänen ammatissaan toimivat henkilöt yleensä; hän näet oli luonnostaan armelias ja otti sydämellisesti osaa lähimmäistensä onnettomuuksiin. Niinpä hän nytkin kiiruhti kohta hoivaamaan Don Quijotea ja käski tytärtänsä, nuorta ja varsin sievää tyttöä, auttamaan vieraan hoitamisessa. Majatalossa oli myös palvelijatar, asturialainen piika, jolla oli leveä naama, litteä takaraivo, tylppä nenä, toinen silmä kiero eikä toinenkaan kovin moitteeton. Uljas vartalo tosin korvasi muut viat: hän ei ollut, jalkapohjista päälakeen, täyttä seitsemää korttelia, ja hänen selkänsä, jossa oli hiukan liikaa painoa, pakotti hänet katselemaan maahan enemmän kuin olisi mieli tehnyt. Tämä korea piikainen auttoi nyt talon tytärtä, ja he tekivät yhdessä Don Quijotelle erittäin kehnon yösijan ullakolle, missä selvät merkit osoittivat että oli aikoinaan käytetty monet vuodet heinäparvena. Siellä vietti yötänsä myös eräs muulinajaja, jonka sija oli tehty hiukan peremmälle kuin Don Quijoten. Ja vaikka muulinajajan vuoteen muodostivat hänen muuliensa kuormasatulat ja peitteet, se oli kuitenkin paljon parempi kuin Don Quijoten makuusija, jossa oli vain neljä höyläämätöntä lautaa kahden erikorkuisen pukin varassa ja aivan ohut, pelkän peitteen näköinen patja, täynnä myhkyröitä, jotka tuntuivat kovilta kuin piikivet, mutta eräistä repeämistä päättäen sittenkin olivat villaa, lisäksi kaksi lakanaa, jotka olivat kuin anturanahkaa, sekä hevosloimi, jonka langat olisi voinut laskea, yhtään erehtymättä.