Tähän kurjaan sänkyyn paneutui Don Quijote, ja emäntä tyttärineen laastaroi hänet sitten kiireestä kantapäihin asti. Maritornes, se näet oli asturiattaren nimi, näytti tulta, ja emäntä, joka laastaroidessaan havaitsi Don Quijoten ruumiissa siellä täällä sinelmiä, sanoi niiden näyttävän pikemmin lyöntien kuin putoamisen jäljiltä.
— Ei ole lyöty, — virkkoi Sancho — vaan kallion kupeessa oli paljon teräviä kulmia ja hautapaikkoja, ja niistä on jäänyt naarmu jokaisesta.
Hän lisäsi:
— Suvaitkaa katsoa, hyvä rouva, että jää vähän niitä rohtimia, sillä niitä varmasti tarvitaan; minunkin lonkkiani hiukan pakottaa.
— Jos niin on laita, — virkkoi emäntä — on teidänkin täytynyt pudota.
— En minä pudonnut, — sanoi Sancho Panza — mutta nähdessäni isäntäni putoavan säikähdin niin, että ruumistani särkee kuin olisin saanut tuhat raippaa.
— Se on hyvin mahdollista, — sanoi tytär — sillä minä olen tullut monta kertaa nähneeksi unta että putoan alas tornista koskaan maahan ehtimättä, ja unesta herättyäni olen tuntenut olevani niin väsynyt ja runneltu kuin tosiaankin olisin pudonnut.
— Oikein, neiti, ihan tismalleen, — vastasi Sancho Panza niin minäkin, vaikka en nähnyt yhtään unta, vaan olin paremmin valveillani kuin nyt, sain mustelmia melkein saman määrän kun isäntäni Don Quijote.
— Mikä on tämän herran nimi? — kysyi Asturian nainen Martomes.
— Don Quijote Manchalainen, — vastasi Sancho Panza - ja hän on seikkaileva ritari, vieläpä kaikkein parhaita ja urhoollisimpia, mitä on pitkiin aikoihin maailmassa nähty.