— Mikä se on, seikkaileva ritari? — kysyi piika.
Oletteko te niin äkkinäinen tässä maailmassa, ettette sitä tiedä? vastasi Sancho Panza. — Tietäkää siis, siskoseni, että seikkaileva ritari on olento, joka samassa kädenkäänteessä huomaa saavansa selkäänsä ja pääsevänsä keisariksi: tänään hän on maailman onnettomin ja avuttomin luontokappale ja huomenna hänellä on aseenkantajalleen annettavana pari kolme kuningaskruunua.
— Kuinka ei teillä, vaikka olette niin mainion herran palveluksessa, — kysyi emäntä — näytä olevan edes kreivin arvoa?
— Ei ole vielä aika, — vastasi Sancho — sillä me olemme kulkeneet vasta kuukauden päivät etsimässä seikkailuja emmekä ole toistaiseksi tavanneet mitään kunnollista. Sattuu muuten toisinaan että etsii jotain ja löytää toista. Mutta totinen tosi on, että jos herrani Don Quijote toipuu tästä haavoittumisesta tai putoamisesta enkä minä tule siitä raajarikoksi, niin en vaihtaisi toiveitani Espanjan korkeimpaan aatelisarvoon.
Kuunnellessaan erittäin tarkkaavasti koko tätä keskustelua Don Quijote nousi vuoteessaan istumaan niin hyvin kuin voi, tarttui emännän käteen ja sanoi hänelle:
— Uskokaa minua, kaunis rouva, te voitte pitää itseänne onnellisena suotuanne tässä linnassanne sijaa minun persoonalleni, joka on sellainen, että jätän sen kiittämättä vain siitä yleisesti mainitusta syystä, että oma kiitos halventaa; mutta aseenkantajani kertoo teille kuka olen. Sanon teille vain että minulle tekemänne palvelus tulee olemaan iäti muistiini piirrettynä, jotta voin osoittaa teille kiitollisuuttani niin kauan kuin elän. Ja elleivät ylhäiset taivaat olisi suvainneet rakkauden pitävän minua niin kukistettuna ja niin alamaisena laeilleen ja sen kauniin kiittämättömän silmille, jonka nimeä minä kuiskaten lausun, niin tämän kauniin neidon silmät olisivat olleet vapauteni valtiaat.
Emäntä, hänen tyttärensä ja hyvä Maritornes kuuntelivat ällistyneinä tämän vaeltavan ritarin puhetta, josta ymmärsivät yhtä paljon kuin jos hän olisi puhunut kreikkaa. Sen verran he kumminkin saivat selville että sen yleisenä sisältönä olivat kohteliaisuudet ja mairittelevat sanat, ja niin he, tottumattomina sellaiseen kieleen, katselivat häntä ihmeissään, sillä hän näytti heistä aivan toisenlaiselta ihmiseltä kuin ne, joiden kanssa he tavallisesti seurustelivat. Kiittäen häntä kohteliaisuuksista majatalokielellään he jättivät hänet, ja Asturian nainen Maritornes hoiteli Sanchoa, joka oli hoidon tarpeessa yhtä hyvin kuin hänen isäntänsä.
Muulinajaja oli sopinut piian kanssa että he huvittelisivat sen yön yhdessä, ja Maritornes oli luvannut vieraiden levolle mentyä ja isäntäväen uneen vaivuttua tulla hänen luokseen ja tyydyttää hänen halunsa hänen mielensä mukaan. Ja kerrotaanpa tästä hyvästä piikaisesta ettei hän milloinkaan jättänyt täyttämättä sellaista lupaustansa, vaikka olisi sen antanut metsässä ja ilman yhtäkään todistajaa, koska hän oli erittäin ylpeä aateluudestaan[64] eikä pitänyt ensinkään häpeällisenä olla majatalossa piian virassa, johon asemaan sanoi joutuneensa onnettomuuksien ja ikävien tapahtumien takia. Don Quijoten kova, ahdas, kehno ja petollinen vuode oli keskellä tätä heinäluhtia, jonka katon repeämistä paistoivat sisään tähdet, ja Sancho teki siihen aivan lähelle oman sijansa, missä oli vain kaislamatto ja peite, joka näytti olevan pikemmin piikkoa kuin villakangasta. Näiden molempien makuusijojen takana oli muulinajajan vuode, joka, kuten sanottu, oli tehty hänen kahden parhaan muulinsa kuormasatuloista ja kaikista muista varusteista. Hänellä näet oli kaksitoista kiiltävää, lihavaa ja oivallista muulia, sillä hän oli Arévalon rikkaimpia muulinajajia,[65] kuten kertoo tämän historian kirjoittaja, joka nimenomaan mainitsee hänet, koska tunsi hänet varsin hyvin ja, mikäli väitetään, oli hiukan hänen sukuansakin. Cide Hamete Benengeli oli muuten erittäin huolellinen ja kaikin puolin täsmällinen historioitsija, mikä havaitaan selvästi siitä, ettei hän halunnut vaieten sivuuttaa jo mainittuja, tosin aivan pieniä ja vähäpätöisiä seikkoja. Se kelpaa esimerkiksi vakaville historiankirjoittajille, jotka kertovat meille tapahtumat niin lyhyesti ja suppeasti, että tuskin saamme niitä maistaakaan, ja jättävät huolimattomuuden, ilkeyden tai tietämättömyyden vuoksi teoksen tärkeimmät kohdat mustepulloon. Kuinka kiitettävä onkaan Tablade de Ricamonten tekijä ja sen toisen teoksen kirjoittaja, jossa kerrotaan kreivi Tomillasin urotöistä, ja kuinka tarkoin he kuvailevatkaan kaikki seikat! Sanon siis että muulinajaja, käytyään katsomassa juhtiansa ja ruokittuaan ne yöksi, paneutui pitkäkseen kuormasatulainsa päälle ja alkoi odotella aina erinomaisen täsmällistä Maritomestansa. Sancho oli jo mennyt laastaroituna makuulle ja olisi mielellään nukkunut, mutta ei saanut unta, sillä kylkiä kovin pakotti, ja Don Quijote makasi samasta syystä silmät avoinna kuin ahojänis. Koko majatalossa vallitsi hiljaisuus eikä ollut mitään muuta valoa kuin se, mitä lähti keskelle porttikäytävää ripustetusta lyhdystä. Tämä ihmeellinen hiljaisuus ja ritarimme ajatukset jotka lakkaamatta askartelivat hänen onnettomuutensa alkusyynä olleiden kirjojen loppumattomassa tapaussarjassa, nostatti hänen mielikuvitukseensa erään kaikkein omituisimmista hullutuksista, mitä ajatella saattaa. Hän kuvitteli saapuneensa johonkin kuuluisaan linnaan (linnoja näet olivat, kuten sanottu, kaikki majatalot, joihin hän poikkesi) ja piti isännän tytärtä linnanherran tyttärenä, joka oli hänen hienon olemuksensa hurmaamana häneen rakastunut ja luvannut tulla tänä yönä, vanhempiensa tietämättä, makaamaan hänen kanssaan hyvän kotvan. Hän uskoi tämän itse sepittämänsä haaveen totiseksi todeksi, alkoi huolissaan ajatella, millaiseen vaaraan siveys voisi siinä joutua, ja päätti sydämessään olla pettämättä valtiatartaan, Dulcinea Tobosolaista, vaikka hänen eteensä ilmaantuisi itse kuningatar Ginevra kamarirouvansa Quintanonan kanssa.
Hänen siinä miettiessään näitä hullutuksia ehti aika ja hetki (hänelle huonon onnen hetki), jolloin Asturian naisen piti tulla. Hän saapui paitasillaan ja paljain jaloin, hiukset koottuina karkeasta pumpulikankaasta tehtyyn päähineeseen, hiljaa ja varovasti astellen siihen suojaan, missä kaikki kolme olivat yöteloillaan; mutta hänen tuskin ehdittyään ovelle Don Quijote huomasi hänet, nousi laastareistaan ja selän kivusta huolimatta sängyssään istumaan ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kauniin neitonsa. Asturian nainen, joka hiipi hiljaa ja kumarassa, käsin kopeloiden kohti rakastettuansa, osui Don Quijoten syliin. Tämä tarttui kaikin voimin hänen ranteeseensa, veti hänet luokseen hänen uskaltamatta luiskahtaa ja pakotti hänet istumaan sänkyyn. Sitten hän tunnusteli piian paitaa, ja vaikka se oli selvää pilkkoa, se tuntui Don Quijotesta mitä hienommalta ja ohuimmalta silkiltä. Piialla oli ranteissa lasipallosia, mutta ritarimme silmissä ne kimalsivat kuin Itämaiden kalliit helmet. Hiukset, jotka hiukan muistuttivat jouhia, hän kuvitteli kirkkaimman Arabian kullan säikeiksi, joiden hohtelu pimensi Auringon loisteen. Hengitys haiskahti ihan epäilemättä äikeältä ja pahentuneelta salaatilta, mutta Don Quijotesta tuntui kuin olisi hänen suustaan uhonnut suloinen ja hyvänhajuinen tuoksu. Lyhyesti sanoen: hän kuvasi hänet mieleensä aivan samanlaiseksi ja aivan samoin kuin oli nähnyt kirjoissaan kuvattavan erästä toista prinsessaa, joka lemmen voittamana tuli vaikeasti haavoittuneen ritarin luo kaikin puolin niin koreana kuin tässä mainittiin. Ja siinä määrin silmitön oli hidalgo parkamme, ettei kosketus, ei hengitys eivätkä muut hyvään piikaiseen sisältyvät seikat paljastaneet hänen erehdystänsä, vaikka olisivat saaneet oksentamaan kenen tahansa, muulinajajia lukuun ottamatta. Hänestä tuntui pikemmin siltä kuin hänellä olisi ollut sylissään itse kauneuden jumalatar.
Niin hän painoi piikaa kiinteästi povelleen ja alkoi puhua hänelle hellällä ja hiljaisella äänellä: