— Kaunis ja ylhäinen neito, olisin iloinen, jos minun olisi mahdollista korvata se suuri suosio, jota olette minulle osoittanut näyttämällä erinomaisen kauneutenne; mutta kohtalo, joka ei väsy vainoamasta hyviä ihmisiä, on tahtonut kaataa minut tähän vuoteeseen, missä makaan niin möyhennettynä ja runneltuna, että minun olisi mahdoton täyttää toivomustanne, vaikka tahtoisinkin. Tämän mahdottomuuden lisäksi tulee sitä paitsi toinen vielä suurempi, nimittäin se uskollisuuden lupaus, jonka olen antanut salaisimpien aivoitusten! ainoalle valtiattarelle, verrattomalle Dulcinea Tobosolaiselle. Ellei tätä estettä olisi, en suinkaan olisi niin typerä ritari, että jättäisin käyttämättä teidän suuren hyvyytenne minulle tarjoaman suotuisan tilaisuuden.
Maritornes oli kovin hädissään, hikoili tuskasta tuntiessaan olevansa Don Quijoten kiinteästi kiinni pitelemänä ja koki mitään virkkamatta päästä irti, ollenkaan käsittämättä ja kuuntelemattakaan mitä hän puhui. Hyvä muulinajaja, jota pahat himot pitivät valveilla, huomasi hempukkansa kohta hänen ovesta sisään astuttuaan ja kuunteli sitten tarkasti mitä Don Quijote sanoi. Mustasukkaisena siitä, että Asturian nainen oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen toisen miehen tähden, hän lähestyi Don Quijoten vuodetta ja oli hiljaa saadakseen selville mitä tarkoitti tuo puhe, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta nähdessään sitten, että piika pyristeli vapautuakseen ja että Don Quijote kaikin voimin häntä piteli, hän ei enää sietänyt sellaista huonoa pilaa, vaan iski olan takaa nyrkillään rakastunutta ritaria laihoille poskiluille, niin että hänen suunsa purskahti verta täyteen, ja siihen tyytymättä hyppäsi hänen kylkiluilleen ja polkea ruskutti vilkkaassa tahdissa niitä kaikkia päästä päähän. Sänky, joka oli heikonlainen eikä levännyt lujilla perustuksilla, ei kyennyt kannattamaan lisäksi tulleen muulinajajan painoa, vaan rysähti permantoon. Ankaraan räiskeeseen heräsi majatalon isäntä, joka heti ajatteli että sen täytyi olla Maritornesin metakkaa, koska piika ei vastannut mitään, kun hän huutaen mainitsi hänen nimensä. Niine aavistuksineen isäntä nousi, sytytti tuikun ja lähti sinnepäin, mistä meteli oli kuulunut. Nähdessään isäntänsä tulevan ja huomatessaan hänen peloittavan mielialansa piika kovin säikähti ja pakeni kauhistuneena jo uneen vaipuneen Sancho Panzan vuoteeseen kuukistuen siihen ja käpertyen keräksi. Isäntä sanoi tullessaan:
— Missä olet, lunttu? Tämä on varmasti sinun hommaasi.
Samassa Sancho heräsi ja tuntiessaan sellaisen möykyn melkein päällänsä luuli painajaisen ahdistavan ja alkoi huitoa nyrkeillään puolelle ja toiselle osuen monta kertaa piikaiseenkin, joka kivun ärsyttämänä heitti kaiken häveliäisyyden ja maksoi Sancholle takaisin sillä mitalla, että uni oli hänen harmikseen kohta tiessään. Havaitessaan itseään siten kolhittavan ja tietämättä kuka vihamies oli Sancho kohottautui niin hyvin kuin voi ja kävi Maritornesin kimppuun, ja niin he molemmat aloittivat mitä kiukkuisimman ja hupaisimman ottelun. Nähdessään isännän tuikun valossa, kuinka hempukan laita oli, muulinajaja jätti Don Quijoten ja kiiruhti antamaan hänelle tarpeellista apua. Isäntäkin tuli, mutta toisissa aikeissa, sillä hän mieli piestä piikaa, jonka varmaan uskoi olevan syynä koko musiikkiin. Nyt kävi niin kuin sanoo sananlasku: »kissa rottaan, rotta nuoraan, nuora keppiin», sillä muulinajaja paukutti Sanchoa, Sancho piikaa, piika häntä, isäntä piikaa, ja kaikki huitoivat minkä ehtivät, tullen mennen, hetkeäkään levähtämättä. Isännän tuikku vielä parahiksi sammui, ja siten pimeään jäätyään he mukiloivat toisiansa niin armottomasti, että mihin nyrkki sattui, siihen ei jäänyt tervettä paikkaa.
Majataloon oli sattunut yöpymään eräs Toledon niin sanotun Pyhän Veljeskunnan järjestyksenvalvoja, joka myös kuuli tuon oudon tappelunryskeen. Hän otti virkasauvansa sekä läkkipeltisen kotelon, jossa oli hänen valtuuskirjansa, nousi pimeässä yläsuojaan ja huusi:
— Seis, oikeuden nimessä! Pyhän Veljeskunnan nimessä, seis! Ensiksi hän osui piestyyn Don Quijoteen, joka makasi luhistuneessa vuoteessaan, pitkänään ja selällään, ihan tiedottomana. Hän kopeloi, pääsi käsiksi ritarimme partaan ja kiskoi siitä huutaen lakkaamatta: »Esivallan nimessä, totelkaa!» Mutta huomattuaan ettei hänen käsissään oleva liikuttanut yhtään jäsentä hän otaksui miehen heittäneen henkensä ja piti muita huoneessa olevia hänen murhaajinaan. Tämä luulo sai hänet entistä äänekkäämmin huutamaan:
— Portti kiinni! Katsokaa ettei kukaan pääse pakoon! Täällä on mies murhattu!
Huuto säikähdytti jokaista, ja kaikki luopuivat kahakasta siinä vaiheessa, jossa ääni kuului. Majatalon isäntä vetäytyi omaan suojaansa, muulinajaja kuormasatuloilleen, piika loukkoonsa; ainoastaan Don Quijote ja Sancho, molemmat onnettomat, eivät kyenneet paikaltaan liikahtamaan.
Järjestysmies irroitti nyt kätensä Don Quijoten parrasta ja lähti hakemaan valoa löytääkseen ja vangitakseen rikoksentekijät, mutta turhaan, sillä isäntä oli huoneeseensa palatessaan tahallaan sammuttanut lyhdyn, joten miehen täytyi turvautua tulisijaan, mistä hän suurta vaivaa nähtyään ja paljon aikaa kulutettuaan löysi sen verran hiilua, että sai toisen tuikun syttymään.
Seitsemästoista luku.