Lisää niistä lukemattomista vaivoista, joita miehuullinen Don Quijote ja hänen kelpo aseenkantajansa Sancho Panza saivat kestää majatalossa, jota ensinmainittu onnettomuudekseen piti linnana.
Don Quijote oli sillä välin vironnut tainnoksista ja alkoi puhella aseenkantajalleen samaan äänensävyyn kuin oli puhunut edellisenä päivänä maatessaan karttujen laaksossa. Hän kysyi:
— Sancho, ystäväni, nukutko? Nukutko sinä, parahin Sancho?
— Kuinka voisin nukkua, minä vaivainen? — vastasi Sancho nyreissään ja vihaisena. — Tuntuuhan minusta siltä kuin olisivat kaikki paholaiset minua tänä yönä painelleet.
— Saat uskoakin, epäilemättä, että niin on laita; — virkkoi Don Quijote — jos näet minä mitään ymmärrän, niin tämä linna on noiduttu. Sinun tulee tietää… Mutta sinun täytyy vannoa että pidät kuolemaani saakka salassa mitä nyt aion sinulle sanoa.
— Sen vannon — vastasi Sancho.
— Sanon sen, — jatkoi Don Quijote — koska en suinkaan tahdo että keneltäkään riistetään kunnia.
— Minä lupaan vannoa — sanoi taas Sancho olevani siitä vaiti, kunnes teidän armonne elämän päivät ovat päättyneet, ja suokoon Jumala että saan sen ilmaista jo huomenna.
— Teenkö siis niin paljon pahaa sinulle, Sancho, — virkkoi Don Quijote — että mielisit nähdä minut niin pian vainajana?
— Ei sen puolesta — vastasi Sancho — vaan siksi, etten halua säilytellä kauan asioita enkä mieli nähdä niiden säilytettyinä mätänevän.