Sancho Panza, joka myös piti ihmeenä isäntänsä parantumista, pyysi häneltä vielä padassa olevaa lääkkeen jäännöstä, mikä ei ollutkaan määrältään varsin vähäinen. Don Quijote suostui, Sancho tarttui molemmin käsin pataan ja hörppäsi lääkettä suurella luottamuksella ja sitäkin suuremmalla ahnaudella melkein saman määrän kuin hänen isäntänsä. Mutta nytpä olikin laita niin, että Sancho paran vatsa nähtävästi toimi vähemmän herkkätuntoisesti kuin hänen herransa, minkä vuoksi hän ennen oksentamista sai kestää sellaista tuskaa ja ahdistusta, sellaista hikoilua ja uupumusta, että uskoi varmaan viimeisen hetkensä tulleen ja siinä surkeudessaan ja vaivassaan kirosi koko palssamin ja sen lurjuksen, joka oli sitä hänelle antanut. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:
— Sancho, minä uskon koko tuon pahan olosi johtuvan siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; otaksun näet ettei tämä juoma ole avuksi niille, jotka eivät ole ritareita.
— Jos teidän armonne sen tiesi, — virkkoi Sancho niin, voi minua ja minun sukukuntaani! miksi sallitte minun sitä maistaa?
Samassa lääkejuoma teki vaikutuksensa, ja aseenkantaja raukka alkoi purkautua kummastakin kanavastaan niin ankarasti, ettei kaislamattoa, jolle hän oli jälleen heittäytynyt, eikä piikkopeitettä, jonka hän oli vetänyt päällensä, voinut ajatellakaan sen koommin mitenkään käyttää. Hänestä pursui kuuma ja kylmä hiki, ja väristyspuuskat ja kouristukset olivat niin ankarat, että kaikki ajattelivat samoin kuin hän itse viimeisen hetken tulleen. Tätä purkausta ja pahoinvointia kesti lähes kaksi tuntia, joiden kuluttua hän ei suinkaan toipunut niin kuin hänen isäntänsä, vaan oli niin runneltu ja rääkätty, ettei pystyssä pysynyt. Mutta Don Quijote, joka, kuten sanottu, tunsi keventyneensä ja parantuneensa, halusi heti lähteä etsimään seikkailuja, koska hänen mielestään jokainen paikoillaan viipymisen hetki oli riistetty maailmalta ja kaikilta maailmassa eläviltä hänen apuansa ja suojelustansa tarvitsevilta, varsinkin kun hän lujasti uskoi ja luotti balsamiinsa. Tämän halunsa yllyttämänä hän itse satuloi Rocinanten ja aasin ja auttoi vielä aseenkantajaansa pukeutumaan ja pääsemään juhtansa selkään. Sitten hän nousi ratsulleen, ajoi majatalon nurkkaukseen ja sieppasi sieltä ohimennen pahaisen korennon, jota aikoi käyttää peitsenään.
Kaikki majatalossa olevat, kolmattakymmentä henkeä, katselivat hänen menoansa; majatalon isännän tytärkin katseli häntä, ja hän puolestaan ei kääntänyt katsettaan pois tytöstä, päästihän vain tavan takaa huokauksen, jonka tuntui vetävän ilmoille sielunsa sisimmästä. Katselijat otaksuivat sen johtuvan hänen selkänsä pakotuksesta; niin ajattelivat ainakin ne, jotka olivat edellisenä iltana nähneet häntä laastaroitavan.
Kun siis molemmat olivat sijoittuneet ratsujensa selkään, Don Quijote pysähtyi majatalon portille, huusi isäntää ja lausui hänelle erittäin tyynellä ja vakavalla äänellä:
— Lukuisat ja varsin suuret ovat ne suosionosoitukset, herra linnanvouti, jotka täällä teidän linnassanne ovat osakseni tulleet, ja minä tunnen itseni erinomaisesti velvoitetuksi olemaan niistä teille kiitollinen niin kauan kuin elän. Jos voin niitä teille korvata kostamalla jollekulle julkealle henkilölle, joka on teitä loukannut, tietäkää ettei toimenani ole mikään muu kuin niiden auttaminen, jotka itse vähän voivat, kostaminen niiden puolesta, jotka kärsivät vääryyttä, ja kaikkinaisten petosten rankaiseminen. Palauttakaa mieleenne menneitä asioita, ja jos löydätte muististanne minulle uskottavaksi jonkin senlaatuisen seikan, mainitkaa se vain, ja minä lupaan saamani ritariarvon nimessä hankkia teille hyvitystä ja korvausta tarkoin teidän toivomustanne noudattaen.
Isäntä vastasi hänelle yhtä tyynesti:
— Herra ritari, teidän armonne ei tarvitse kostaa minun puolestani mitään loukkausta, sillä osaan itse kostaa niin kuin hyvää näen, kun sellaista sattuu. Minun täytyy vain pyytää teidän armoanne maksamaan minulle mitä olette viime yönä majatalossa nauttinut, sekä molempien eläimenne oljet ja kaurat että iltasenne ja yösijanne.
— Tämä siis on majatalo? — virkkoi Don Quijote.