— On, ja hyvin arvossa pidetty — vastasi isäntä.
— Olen elänyt väärässä luulossa tähän saakka; — virkkoi Don Quijote — otaksuin näet todella että tämä oli linna, eikä mikään huono linna. Mutta koska onkin niin laita, ettei se ole linna, vaan majatalo, ei nyt ole muuta neuvoa kuin että luovutte maksun vaatimisesta, sillä minä en voi rikkoa vaeltavien ritarien veljeskuntasääntöä. Tiedän näet varmasti (enkä ole toistaiseksi lukenut mitään vastakkaista) ettei yksikään heistä ole milloinkaan suorittanut maksua yösijastaan enempää kuin mistään muustakaan majatalossa, johon ovat poikenneet, koska heille lain ja oikeuden mukaisesti kuuluu kaikkinainen heidän osaksensa tuleva hyvä kohtelu korvauksena niistä sietämättömistä vaivoista, joita he kärsivät etsiessään seikkailuja öin ja päivin, talviseen ja kesäiseen aikaan, jalan ja ratsain, janoissaan ja nälissään, helteessä ja pakkasessa, kaikenlaisen epäsuotuisan sään ja kaikkien maallisten hankaluuksien alaisina.
— Vähät minä siitä; — vastasi isäntä — maksakaa mitä olette minulle velkaa ja pitäkää omana tietonanne sellaiset ritarisadut; minua liikuttaa ainoastaan se, että saan mitä minulle kuuluu.
— Te olette typerä ja huono majatalon isäntä — vastasi Don Quijote.
Niin hän kannusti Rocinantea, nosti keihäspahasensa pystyyn, poistui majatalosta kenenkään häntä estämättä ja ajoi pitkän matkan katsomatta, seurasiko hänen aseenkantajansa. Nähdessään hänen menevän maksamatta isäntä kiiruhti vaatimaan rahoja Sancho Panzalta, joka kuitenkin sanoi ettei hänkään maksaisi, koska hänen herransa ei ollut katsonut hyväksi niin tehdä; vaeltavan ritarin aseenkantajana hän mielestään oli velvollinen noudattamaan samaa sääntöä ja järjestystä kuin hänen isäntänsä kieltäytymällä maksamasta mitään ravintoloissa ja majapaikoissa. Siitä majatalonisäntä kovin suuttui ja uhkasi ottaa häneltä maksun tavalla joka tuntui, ellei hän suostunut velkaa suorittamaan. Sancho vastasi isäntänsä omaksumaan ritarilakiin vedoten kieltäytyvänsä maksamasta kolikkoakaan, vaikka henki menisi, koska vaeltavien ritarien vanha hyvä pitämys ei saanut joutua hänen tähtensä pois käytännöstä eikä maailmassa myöhemmin esiintyvien sellaisten ritarien aseenkantajien tullut saada aihetta valituksiin ja moitteeseen että hän oli rikkonut niin oikeata lakia.
Sancho paran pahaksi onneksi sattui majatalon vieraiden joukossa olemaan neljä segovialaista verankeritsijää, kolme Córdoban Hevoskaivontorin varrelta kotoisin olevaa neulaseppää ja kaksi kaupustelijaa Sevillan rihkamatorilta, kaikki iloista, neuvokasta leikin- ja pilantekoon taipuvaa väkeä. He kerääntyivät Sanchon luo kuin saman mielen yllyttäminä ja ajamina ja vetivät hänet alas aasin selästä. Eräs heistä haki isännän makuupeitteen, jonka päälle Sancho heitettiin, mutta katsahdettuaan ylöspäin he sitten havaitsivat katoksen matalammaksi kuin heidän aikeensa vaati ja päättivät mennä pihamaalle, jonka kattona oli taivaankansi. Siinä he sijoittivat Sanchon keskelle peitettä ja alkoivat kimmahutella häntä ilmoille pitäen häntä huvinaan kuin koiraa laskiaisena.
Paiskittu parka huusi niin ankarasti, että äänen kuuli hänen isäntänsä, joka pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja otaksui jonkin uuden seikkailun olevan tulossa, kunnes selvästi tajusi että parkuva oli hänen oma aseenkantajansa. Silloin hän käänsi ratsunsa, palasi vaivaista laukkaa majataloon ja havaitessaan portin suljetuksi ratsasti ympäri nähdäkseen, mistä pääsisi sisään, mutta ei vielä ehtinyt verrattain matalan piha-aidan luo, kun näki millaiseen pahaan peliin hänen aseenkantajansa oli joutunut. Hän näki Sanchon kimpoavan ilmaan ja taas putoavan niin sievästi ja sukkelasti, että olisi luullakseni varmaan nauranut, jos olisi närkästykseltään voinut. Hän yritti nousta hevosen selästä aidanharjalle, mutta oli niin piesty ja runneltu, ettei päässyt maahankaan. Niin hän alkoi syytää Sanchon poukottajille sellaista haukkuma- ja solvaussanojen tulvaa, että sitä on mahdoton kirjoittamalla toistaa, mutta he siitä huolimatta yhä nauroivat ja hypittivät, ja siivitetty Sancho päästi edelleen valitusääniänsä, joihin sekaantui milloin uhkauksia, milloin rukouksia, mikä ei kuitenkaan paljon auttanut, sillä apu tuli vasta sitten kun he väsyneinä leikin lopettivat. He taluttivat paikalle aasin, istuttivat Sanchon sen selkään ja käärivät hänet omaan kaprokkiinsa. Nähdessään hänet niin uupuneena helläsydäminen Maritornes arveli että oli hyvä häntä virkistää ja haki ruukun vettä kaivosta, missä se oli viileämpää. Sancho otti ruukun ja nosti sen huulilleen, mutta ei ehtinyt vielä juoda, kun hänen isäntänsä kuului huutavan:
— Sancho poikaseni, älä juo vettä, älä juo, poikasen, se on sinulle kuolemaksi. Näetkös, tässä minulla on siunattu pyhä balsamini, — hän näytti läkkikannua, jossa rohto oli — ja siitä sinä varmasti paranet, kun juot pari pisaraa.
Tuon kuullessaan Sancho kyräsi häneen ja huusi kahta kovemmin:
— Onko teidän armonne kukaties unohtanut etten minä ole ritari, vai tahdotteko että oksennan ne loputkin sisälmykseni, jotka viime yöstä minuun jäivät? Pitäkää liköörinne kaikkien pirujen nimessä ja jättäkää minut omaan olooni.