Tuon sanottuaan hän oli jo alkanut juoda, mutta ensimmäisestä siemauksesta huomattuaan juoman vedeksi hän ei mielinyt enempää, vaan pyysi Maritornesta tuomaan viiniä. Piikainen täytti pyynnön mielellään maksaen viinin omista rahoistaan; niinpä kerrotaankin että hän, vaikka vietti sellaista elämää, oli sentään muutamilta puoliltaan kristittyyn ihmiseen vivahtava. Juotuaan Sancho hoputti kantapäillään aasinsa liikkeelle, tyrkkäsi majatalon portin sepiselälleen ja ratsasti tiehensä, varsin tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mitään maksaa ja oli saanut pitää päänsä, vaikka niin oli tapahtunut hänen tavallisen takuumiehensä, nimittäin hänen selkänsä kustannuksella. Isäntä tosin pidätti haarapussin saatavansa korvaukseksi, mutta Sancho ei lähdön huumauksessa huomannut sitä kaivata. Nähdessään hänen menneen menojansa majatalon, isäntä aikoi lujasti teljetä portin, mutta Sanchon poukottajat eivät siihen suostuneet; he näet olivat poikia, jotka eivät välittäneet Don Quijotesta kahta pärettä, vaikka hän olisi todella ollut Pyöreän pöydän vaeltavia ritareita.
Kahdeksastoista luku,
jossa esitetään Sancho Panzan ja hänen herransa Don Quijoten keskusteluja sekä muita kertomisen arvoisia seikkailuja.
Sancho tuli isäntänsä luo niin raukeana ja voimatonna, ettei jaksanut hoputtaa aasiansa. Nähdessään hänet siinä kunnossa Don Quijote sanoi hänelle:
— Nyt minä lopultakin uskon, kelpo Sancho, että tuo linna tai majatalo on noiduttu, aivan varmasti, sillä mitä muuta kuin aaveita ja toisen maailman asujaimia voivat olla ne, jotka niin julmasti sinulla huvittelivat? Tämä ajatukseni sai vielä tukea, kun piha-aidan takaa katselin murhenäytelmäsi kohtauksia, sillä en kyennyt mitenkään pääsemään aidan harjalle, enpä edes Rocinanten selästä maahan, koska minut ilmeisesti oli noiduttu. Vannon sinulle muuten, niin totta kuin olen kuka olen, että ylös muurille tai alas maahan päästyäni olisin kostanut puolestasi niin, että nuo lurjukset ja maankiertäjät muistaisivat leikin kaiken ikänsä, vaikka tiesin että olisin niin menetellessäni rikkonut ritarilakeja, jotka, kuten olen jo monta kertaa sinulle sanonut, eivät salli ritarin kohottavan kättänsä ritarikuntaan kuulumatonta henkilöä vastaan, ellei täydy puolustaa omaa henkeänsä ja persoonaansa pakottavan ja ankaran välttämättömyyden sitä vaatiessa.
— Olisin itsekin kostanut puolestani, jos olisin voinut, olinpa sitten ritariksi lyöty tai en, mutta en voinut. Olen kumminkin sitä mieltä, etteivät nuo poukottajani olleet aaveita eivätkä noiduttuja ihmisiä, kuten teidän armonne sanoo, vaan ilmieläviä, lihaa ja verta samoin kuin me. Heillä oli kaikilla omat nimensäkin, joita kuulin mainittavan heidän paiskiessaan minua ilmoille: erään nimi oli Pedro Martinez, toisen Tenorio Hernández, ja isäntä kuului olevan nimeltään Juan Palomeque Kurittu. Kun siis te, herrani, ette kyennyt hyppäämään pihamuurin yli enempää kuin astumaan maahan hevosen selästä, niin syynä ei ollut noituus, vaan jokin muu. Minulle tästä kaikesta selviää, että seikkailut, joita olemme etsimässä, loppujen lopuksi varmaan vievät meidät sellaisiin onnettomuuksiin, ettemme kykene erottamaan oikeaa jalkaa vasemmasta. Vähän ymmärrykseni mukaan olisi parasta ja soveliainta palata kotiin nyt, kun on elonkorjuun ja taloudenhoidon aika, ja lakata kulkemasta maita mantereita joutuen ojasta allikkoon, kuten sanotaan.
— Vähänpä sinä tiedät, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ritariasioista! Ole vaiti ja kärsivällinen, sillä se päivä on tuleva, jona saat omin silmin nähdä, kuinka suureksi kunniaksi tämän toimen harjoittaminen koituu. Ellet, niin sano minulle: mitä suurempaa tyydytystä saattaa maailmassa olla tai mitä nautintoa voidaan verrata siihen, että voitamme taistelussa ja kukistamme vihollisemme? Ei mitään, varmastikaan.
— Niin kyllä, — vastasi Sancho — vaikka en sitä tiedä; tiedän vain että siitä lähtien, kun olemme vaeltavia ritareita tai kun teidän armonne on sellainen (minulla näet ei ole mitään syytä lukea itseäni niin kunniakkaaseen seuraan), emme ole kertaakaan taistelussa voittaneet, lukuun ottamatta kohtausta biskajalaisen kanssa, ja siinäkin teidän armoltanne meni puoli korvaa ja puoli kypäriä. Siitä tähän saakka meitä on suomittu ja taas suomittu, nyrkeillä leivotettu kerta toisensa jälkeen, ja minulla on se etu, että minua on poukotettukin ja että sen ovat tehneet noidutut henkilöt, joille en voi kostaa saadakseni tuta kuinka suuri nautinto on voittaa vihollisensa, kuten teidän armonne sanoo.
— Juuri se seikka minua huolestuttaa samoin kuin varmaan sinuakin, Sancho; — virkkoi Don Quijote mutta tästä puoleen koetan hankkia käsiini niin mestarillisesti valmistetun miekan, ettei minkäänlainen noituus pysty sen kantajaan, ja voisipa käydä niinkin, että onni soisi minulle sen, joka kuului Amadiille, kun hän nimitti itseään Liekehtivän miekan ritariksi. Se oli parhaita miekkoja, mitä kenelläkään ritarilla on maailmassa milloinkaan ollut, sillä mainitun hyvän ominaisuutensa lisäksi se oli terävä kuin partaveitsi, eivätkä mitkään varukset, olivatpa sitten kuinka lujia ja noiduttuja tahansa, kestäneet sen iskua.
— Minä olen sellainen miekkonen, — sanoi Sancho — että moinen miekka, vaikka niin tapahtuisikin ja se tosiaan joutuisi teidän armonne huostaan, auttaisi ja hyödyttäisi ainoastaan ritareiksi lyötyjä, samoin kuin palssami; mutta aseenkantajista, niistä välitetään viisi.