— Älä sitä pelkää, Sancho, — sanoi Don Quijote — taivas on varmasti sinulle suopeampi.
Näin keskustellen Don Quijote ja hänen aseenkantajansa matkasivat eteenpäin, kun Don Quijote huomasi että heidän kulkemaansa tietä pitkin liikkui heitä kohti suuri ja sakea pölypilvi. Sen nähdessään hän kääntyi sanomaan Sancholle:
— Oi Sancho, tämä on se päivä, jona saadaan nähdä mitä hyvää kohtalo on minulle varannut; tämä on se päivä, sanon minä, jona ilmenee käsivarteni voima yhtä hyvin kuin konsanaan muulloin ja jona tulen suorittamaan urotöitä, jotka säilyvät merkittyinä Maineen kirjaan kaikkina tulevaisina vuosisatoina. Näetkö tuon tuolta nousevan pölypilven, Sancho? Sen pullistuttaa ilmoille valtava, lukemattomien eri kansallisuuksien muodostama sotajoukko, joka on marssimassa tänne päin.
— Sillä laskulla niitä täytyy olla kaksi, — sanoi Sancho — koska tuolta toiselta taholta nousee toinen samanlainen pölypilvi.
Don Quijote kääntyi katsomaan ja havaitsi että tosiaankin oli niin laita. Hän oli ylen iloinen, koska otaksui että siinä oli kaksi sotajoukkoa, jotka tulivat hyökkäämään toistensa kimppuun ja taistelemaan keskellä laajaa lakeutta. Tämä johtui siitä, että hänen mielikuvituksessaan kuhisi alinomaa ja joka hetki taisteluja, noituuksia, tapahtumia, järjettömyyksiä, lemmenseikkailuja ja haasteita, joista ritariromaaneissa kerrotaan, ja että kaikki, mitä hän lausui, ajatteli tai teki, tarkoitti sellaisia seikkoja. Mutta hänen näkemänsä pölypilven nostatti kaksi suurta uuhi- ja jäärälaumaa, jotka kulkivat samaa tietä eri tahoilta ja joita ei voinut pölyltä erottaa ennen kuin saapuivat aivan lähelle. Don Quijote väitti niin itsepintaisesti niiden olevan sotajoukkoja, että Sancho lopulta uskoi ja sanoi hänelle:
— Mitäs nyt sitten tehdään, herra?
— Mitä? — virkkoi Don Quijote. — Tuetaan ja autetaan hädänalaisia ja voimattomia. Ja sinun, Sancho, tulee tietää että tuota meitä vastaan tulevaa sotajoukkoa johtaa ja ohjaa suuri keisari Alifanfarón, Trapobanan[66] suuren saaren hallitsija; toinen, selkäni takana marssiva taas kuuluu hänen vihamiehelleen, garamantein[67] kuninkaalle, joka on nimeltään Pentapolin Hihankäärijä, koska hän aina käy taisteluun oikea käsivarsi paljastettuna.
— Minkäs tähden nuo herrat sitten ovat niin huonossa sovussa? — kysyi
Sancho.
— Siitä syystä, — vastasi Don Quijote — että tuo Alifanfarón on kiivas pakana ja on rakastunut Pentapolinin tyttäreen, joka on erittäin kaunis ja sitä paitsi sangen rakastettava neito; hän on kristitty, eikä hänen isänsä tahdo antaa häntä pakanakuninkaalle, ellei tämä ensin luovu väärän profeettansa Muhammedin uskosta ja käänny kristityksi.
— Partani nimessä, — virkkoi Sancho — Pentapolin menettelee aivan oikein, ja minä tahdon auttaa häntä minkä voin!