— Teet niin kuin pitääkin, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sellaisiin taisteluihin käyvän ei tarvitse olla ritariksi lyöty.
— Sen hyvin ymmärrän, — vastasi Sancho — mutta mihin panemme aasin, jotta tiedämme sen varmasti löytävämme, kun kahakka on ohi? En näet usko tähän saakka olleen tavallista, että taisteluun on menty ratsastaen tällaisella juhdalla.
— Olet oikeassa — virkkoi Don Quijote. — Parasta on, että päästät sen valloilleen, katosipa se sitten tai ei; voittajina taistelusta suoriuduttuamme saamme saaliiksi niin paljon hevosia, että Rocinantekin on vaarassa joutua vaihdetuksi toiseen. Mutta kuuntele nyt tarkoin mitä sanon ja pidä silmäsi auki, sillä aion esitellä sinulle molempien sotajoukkojen etevimmät ritarit. Ja jotta voit heidät paremmin nähdä ja heitä tarkata, siirtykäämme tuolle kummulle, josta molemmat sotajoukot varmaan selvästi näkyvät.
Niin tapahtui. He sijoittuivat kukkulalle, josta olisi voinut hyvin nähdä molemmat Don Quijoten sotajoukkoina pitämät lammaslaumat, elleivät niiden ilmoille kapsuttamat tomupilvet olisi himmentäneet heidän näköänsä niin etteivät he erottaneet mitään. Siitä huolimatta Don Quijote näki mielikuvituksessaan mitä ei näkynyt eikä ollut ja alkoi kovalla äänellä selittää.
— Tuolla näkemäsi punakeltaisissa varuksissa oleva ritari, jonka kilvessä on kruunupäinen, neidon jalkojen juuressa lepäävä leijona on urhea Laurcalco, Hopeisen Sillan herra; tuo toinen, jolla on kultakukkaiset varukset ja kilvessä kolme hopeakruunua sinisellä pohjalla, on pelätty Micocolembo, Quirocian suurherttua; tuo hänen oikealla puolellaan oleva jättiläisjäseninen on aina peloton Brandabarbarán de Boliche, kolmen Arabian hallitsija, joka on nytkin käärmeennahkavaruksissaan ja käyttää kilpenään ovea, minkä kerrotaan olevan peräisin siitä temppelistä, jonka Simson tuhosi kostaessaan kuollessaan vihollisilleen. Mutta käännä nyt katseesi toiselle taholle, niin näet suoraan edessäsi ja tuon toisen sotajoukon etunenässä aina voittoisan ja voittamattoman Timonel de Carcajonan, Uuden Biskajan ruhtinaan, joka saapuu puettuna neljänneksittäin sinisiin, vihreihin, valkoisiin ja keltaisiin varuksiin ja jonka kilvessä on tummanruskealla pohjalla kultainen kissa ja kirjoitus Miau, mikä on alkuosa nimeä, jolla mainitaan hänen valtiatartansa, verratonta Miulinaa, Algarven herttuan Alfeniquénin tytärtä; tuo, joka rasittaa painollansa valtavan sotaratsunsa selkää ja jolla on lumivalkoiset varukset ja valkoinen kilpi ilman mitään merkkiä, on ranskalaissyntyinen ritarialokas nimeltä Pierre Papin, Utriquen paronikuntain herra; tuo, joka painaa pohkeitansa ja raudoitettuja kantapäitänsä juovikkaan, kevyen seebransa kupeisiin, kilvessä siniset ukonhatut, on Nerbian mahtava herttua, Espartefilardo del Bosque, jonka vaakunamerkkinä on parsa-lava ja sima kastiliankielinen vaalilause: Rastrea mi suerte.[68]
Niin hän mainitsi useita kummankin armeijan ritareita, jotka hänen mieleensä kuvastuivat, selitti muitta mutkitta heidän varuksensa, värinsä, vaakunamerkkinsä ja vaalilauseensa ennen kuulumattoman hulluutensa kuvitelmia noudattaen ja jatkoi pysähtymättä:
— Tämä edessämme oleva sotajoukko on kokoonpantu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä: siinä on niitä jotka juovat kuuluisan Ksanthos-virran makeata vettä; niitä joiden jalat tallaavat Massilian vuorimaita; niitä jotka siivilöivät Onnellisessa Arabiassa kaikkein hienointa kultahiekkaa; niitä joiden ilona ovat kirkkaan Thermodonin maineikkaat, raikkaat rantamat; niitä jotka monin eri tavoin iskevät kultarikkaan Paktoloksen suonta; numidialaisia joiden tapauksiin ei ole luottamista; jousien ja nuolien käyttäjinä kuuluisa persialaisia; meedialaisia ja partteja jotka taistelevat paeten; arabialaisia siirrettävine majoineen; skyyttejä jotka ovat yhtä julmia kuin vaaleita; reikähuulisia etiooppialaisia ja lukemattomia muiden kansakuntien jäseniä, joiden kasvot näen ja tunnen, vaikka en muista heidän nimiänsä. Tuossa toisessa sotajoukossa saapuu niitä jotka juovat oliivirikkaan Betis-virran kristallikirkasta vettä; niitä jotka pesevät kasvonsa puhtaiksi aina runsaan ja kultaa vierittelevän Tajon laineissa; niitä jotka nauttivat jumalaisen Genilin terveellistä juomaa; niitä jotka astelevat Tartessoksen reheväruohoisilla niityillä; niitä jotka ilokseen käyskentelevät Jerezin luona sijaitsevilla Elysionin kentillä; kullankeltaisin tähkäpäin koristautuneita varakkaita Manchan miehiä; goottien vanhan heimon rautapukuisia jälkeläisiä; niitä jotka kylpevät leppoisasta virrastaan kuuluisassa Pisuergassa; niitä jotka paimentavat karjalaumojansa salaisesta juoksustaan maineikkaan monipolvisen Guadianan avaroilla laidunmailla; niitä jotka värjöttelevät metsäisten Pyreneain viluisissa seuduissa ja korkeiden Apenninien lumisilla huipuilla; sanalla sanoen, kaikkia niitä kansoja, jotka Eurooppa sisältää ja rajoihinsa sulkee.
Taivas varjelkoon, kuinka paljon maita hän mainitsikaan, kuinka monta kansakuntaa nimesi, ihmeen täsmällisesti liittäen jokaiseen asianmukaiset määräyssanat, kerrassaan syventyneenä ja vaipuneena siihen, mitä oli lukenut valheellisista kirjoistaan! Sancho Panza kuunteli hänen puhettansa epäröiden, mitään virkkamatta, ja käänsi toisinaan päätänsä nähdäkseen, havaitsisiko hän isäntänsä mainitsemia ritareita ja jättiläisiä, mutta kun ei mitään nähnyt, virkkoi:
— Piru vieköön, herra, täällä ei näy missään yhtäkään niistä jättiläisistä eikä ritareista, joita teidän armonne mainitsee, en ainakaan minä niitä näe. Kukaties onkin kaikki noituutta samoin kuin ne viimeöiset aaveet.
— Kuinka voit niin sanoa? — virkkoi Don Quijote. Etkö kuule hevosten hirnuntaa, torvien toitahduksia ja rumpujen pärinää?