— Minä en kuule — vastasi Sancho — muuta kuin uuhien ja oinasten kovaa määkinää..
Se olikin totta, sillä molemmat laumat olivat nyt ehtineet lähelle.
— Sinä pelkäät, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja siitä johtuu ettet näe etkä kuule oikein; eräs pelon vaikutuksista näet on siinä, että se hämmentää aistit ja saa oliot näyttämään toisilta kuin ovat. Jos siis niin kovin pelkäät, väisty pois ja jätä minut yksin, sillä minä kykenen yksinkin viemään voittoon sen puolen, jolle apuni suon.
Niin sanoen hän kannusti Rocinantea, laski peitsen sojoon ja syöksyi kumpareen rinnettä alas kuin salama.
Sancho huusi hänelle:
— Kääntykää takaisin, armollinen herra Don Quijote, ne ovat totisesti pässejä ja lampaita nuo, joiden kimppuun aiotte käydä. Kääntykää takaisin! Voi minun isääni, siittäjääni! Mitä hulluutta tämä on? Näettehän ettei tässä ole yhtäkään jättiläistä eikä ritaria, ei kissoja, ei varuksia, ei jaettuja eikä kokonaisia kilpiä, ei sinisiä eikä pirunkaan värisiä ukonhattuja. Mitä teettekään? Voi minua vaivaista syntistä!
Don Quijote ei siitä huolinut vaan ajoi eteenpäin huutaen raikuvalla äänellä:
— Hoi, ritarit, te jotka palvelette ja taistelette urhean keisarin Pentapolin Hihankäärijän lippujen alla, seuratkaa minua kaikki, niin saatte nähdä, kuinka helposti kostan hänen puolestaan hänen vihamiehelleen, Trapobanan Alifanfarónille.
Niin sanoen hän ajoi keskelle lampaiden joukkoa ja alkoi pistellä niitä peitsellään niin kiukkuisesti ja rohkeasti kuin olisi tosiaankin ahdistanut verivihollisiansa. Laumojen mukana tulevat paimenet ja karjankaitsijat huusivat hänelle vaatien häntä herkeämään, mutta huomattuaan ettei siitä ollut apua he ottivat vyöltään linkonsa ja alkoivat lähettää nyrkinkokoisia kiviä tervehtimään hänen korviansa. Don Quijote ei välittänyt kivistä vaan ajeli ristiin rastiin huutaen:
— Missä olet, kopea Alifanfarón? Käy esiin! Minä olen yksinäinen ritari ja haluan mies miestä vastaan koetella voimiasi ja ottaa sinut hengiltä rangaistukseksi siitä pahasta, mitä teet urhealle Pentapolin Garamantelle.