Samassa tuli piikiven myhkyrä, joka osui hänen kylkeensä upottaen kaksi kylkiluuta ruumiin sisäosiin. Havaitessaan niin huonosti käyneen hän uskoi varmaan olevansa kuolettavasti tai ainakin vaarallisesti haavoittunut, mutta muisti lääkejuomansa, veti esiin entisen öljykannun, nosti sen huulilleen ja alkoi kumota nestettä kurkkuunsa. Hän ei kumminkaan ehtinyt nauttia sitä niin paljon kuin hänen mielestään oli tarpeen, kun tuli toinen kovakuoriainen, joka sattui hänen käteensä ja lääkeastiaan niin tuimasti, että astia pirstoutui vieden mennessään vielä hänen suustaan kolme tai neljä etu- ja takahammasta ja pahasti ruhjoen kaksi sormea. Niin ankara oli ensimmäinen isku ja niin ankara toinen, että ritari parka auttamattomasti kellahti hevosen selästä. Paimenet tulivat hänen luokseen luullen hänet surmanneensa, keräsivät sitten mitä kiireimmin laumansa, nostivat selkäänsä kuolleet lampaat, joita oli vähintään seitsemän, ja menivät menojaan sen tarkemmin asiaa tutkimatta.
Sancho oli ollut koko ajan kummulla, oli katsellut sieltä isäntänsä mieletöntä menoa, repinyt partaansa ja kironnut sitä aikaa ja hetkeä, jona sallimus oli suvainnut tehdä heistä tuttavat. Nähdessään hänen nyt makaavan maassa ja huomatessaan paimenten jo poistuneen hän lähti kummulta hänen luokseen, huomasi herransa olevan erittäin surkeassa tilassa, vaikka tosin tajuissaan, ja lausui hänelle:
— Sanoinhan teille, herra Don Quijote, että kääntyisitte, koska se, minkä kimppuun hyökkäsitte, ei ollut mikään sotajoukko, vaan lammaslauma.
— Niin tuo konnamainen taikuri, viholliseni, osaa tehdä näkymättömäksi ja muuttaa toiseen hahmoon. Tiedä, Sancho, että hänenlaisensa saavat erittäin helposti meidät näkemään mitä haluavat, ja nyt tuo ilkeä vainooja, kadehtien kunniaa, jonka ilmeisesti olisin saavuttanut tässä taistelussa, muutti vihollisten sotajoukot lammaslaumoiksi. Ellet usko, Sancho, tee ainakin mitä sinulta nyt hartaasti pyydän, jotta vapaudut harhaluuloistasi ja huomaat todeksi mitä sinulle sanon: nouse juhtasi selkään ja aja hiljalleen heidän jälkeensä, niin saat nähdä että he täältä vähän matkan päähän ehdittyään jälleen muuttuvat alkuperäiseen muotoonsa eivätkä ole enää lampaita vaan ilmettyjä ihmisiä, kuten heidät aluksi kuvailin. Älä kumminkaan lähde nyt heti, sillä minä tarvitsen suosiollista apuasi. Tule tänne ja katso, montako syömä- ja etuhammasta minulta puuttuu; minusta näet tuntuu siltä kuin ei suussani olisi enää ainoatakaan.
Sancho työntyi niin lähelle, että silmät olivat melkein potilaan suussa. Juuri silloin oli balsami tehnyt tehtävänsä Don Quijoten vatsassa, ja Sanchon tutkiessa hänen suutansa isäntä syöksi ulos, rajummin kuin pyssy lauetessaan, kaiken, mitä hänen sisässään oli, sokaisten sääliväisen aseenkantajansa kasvot.
— Pyhä Jumalan äiti! — huudahti Sancho — kuinka minun nyt käytiinkään? Tämä syntinen ihminen on varmaan haavoittunut kuolettavasti, koska hänen suustansa purskuu verta.
Hiukan tarkemmin tutkittuaan hän kumminkin huomasi väristä mausta ja hajusta, ettei se ollutkaan verta, vaan palssamia öljykannusta, jonka hän oli nähnyt herransa huulilla, ja samassa hänen mieltänsä etoi niin, että vatsa tuntui vääntyvän nurin ja hän purki sisuksensa vasten isäntänsä silmiä, niin että he olivat molemmat erinomaisessa siivossa. Sancho riensi aasinsa luo hakeakseen haarapussista jotain, millä pyyhkisi ja sitelisi isäntäänsä. Kun haarapussia ei löytynytkään, hän oli vähällä menettää järkensä; hän kirosi jälleen itseään, päätti hiljaa mielessään jättää isäntänsä ja palata kotiin, vaikka menettäisi korvauksen palveluksestansa sekä toivon päästä luvatun saaren käskynhaltijaksi.
Sillä välin Don Quijote nousi, piteli vasemmalla kädellä suutaan estääkseen jäljelle jääneitä hampaita putoamasta, tarttui oikealla Rocinanten ohjaksiin (niin uskollinen ja laatuisa oli Rocinante, että oli seisonut koko ajan liikahtamatta isäntänsä vieressä) ja lähti aseenkantajansa luo, joka nojasi ryntäin aasiinsa, käsi poskella, niin kuin ainakin syviin mietteisiin vaipunut henkilö. Nähdessään hänet siinä tilassa, ilmeisesti ylen murheellisena, Don Quijote sanoi hänelle:
— Kuule, Sancho, kukaan ihminen ei ole toista parempi, ellei hän toimi paremmin kuin toinen. Kaikki nämä kohdallemme sattuneet myrskynpuuskat osoittavat että sää kohta kirkastuu ja asiamme alkavat luontua hyvin; vastoinkäyminen enempää kuin menestyskään ei näet ole pysyväistä, ja siitä seuraa että onnettomuuden kestettyä kauan on onni jo odottamassa. Älä siis sure minulle sattuneita ikävyyksiä, sillä eiväthän ne koske sinuun.
— Kuinka ei? — virkkoi Sancho. — Kuka muu olikaan se, jota eilen poukotettiin, kuin minun isäni poika? Entä haarapussi, joka on tänään minulta tiessään, ja kaikki se maallinen hyvyys, mitä siinä oli, kenen ne ovat, ellei minun?