— Sitten — sanoi Sancho — paimen pani toimeen päätöksensä ja lähti, vuohiansa edellään ajaen, kulkemaan Extremaduran maita siirtyäkseen Portugalin kuningaskunnan alueille. Torralba, jolla oli siitä tieto, lähti hänen jälkeensä ja seurasi häntä loitolta, jalkaisin ja jalkineitta, kädessä sauva ja kaulassa haarapussi, jossa hänen kerrotaan kuljettaneen peilinkappaletta, kammanpalasta ja jonkinlaista ihomaalitölkkiä; mutta kuljettipa mitä tahansa, minä en huoli nyt ruveta ottamaan siitä selkoa, sanon vain että paimenen kerrotaan saapuneen laumoineen Guadiana-joelle, joka oli sinä vuodenaikana tulvillaan ja melkein yli äyräittensä paisunut, ja siinä paikassa, johon hän saapui, ei ollut lauttaa eikä venettä eikä ketään, joka olisi kuljettanut hänet ja hänen laumansa toiselle rannalle. Siitä hän oli kovin huolissaan, koska näki Torralban olevan jo kohta kintereillä ja arvasi hänen rukouksistaan ja kyynelistään koituvan suurta harmia. Mutta siinä kävellessään ja katsellessaan hän huomasi kalastajan, jolla oli lähellään vene, niin pieni, että siihen saattoi mahtua ainoastaan yksi ihminen ja vuohi. Siitä huolimatta paimen puhutteli häntä ja teki sopimuksen että kalastaja kuljettaisi hänet ja hänen kolmesataa vuohtansa joen poikki. Kalastaja astui veneeseen ja souti toiselle rannalle yhden vuohen, palasi ja vei toisen, palasi taas ja vei kolmannen. Nyt teidän armonne tulee pitää lukua vuohista, joita kalastaja kuljettaa joen poikki, sillä yhdenkään niistä unohtuessa kertomus loppuu eikä siitä voi enää mainita sanaakaan. Kerron siis eteenpäin ja sanon että toisella rannalla sijaitseva maihinnousupaikka oli liejuinen ja liukas ja että kalastaja kulutti pitkän ajan soutaessaan perille ja taas takaisin. Hän tuli kumminkin noutamaan toisen vuohen ja vielä kerran ja taas uudelleen.
— Otaksun että hän kuljetti ne kaikki; — virkkoi Don Quijote — jos liikut tuolla tavalla edestakaisin, et saa vuohiasi vuodessa toiselle rannalle.
— Montakos niitä nyt on viety? — kysyi Sancho.
— Miten hiidessä minä sen tietäisin? — vastasi Don Quijote.
Sanoinhan jo että pitäisitte tarkkaa lukua. Nyt on jumaliste kertomus lopussa eikä sitä käy jatkaminen.
— Kuinka se on mahdollista? — virkkoi Don Quijote. — Onko kertomuksen kannalta niin olennaisen tärkeätä ihan täsmälleen tietää, kuinka monta vuohta on päässyt toiselle rannalle, ettet voi kertoa enempää, jos yksikin jää pois laskuista?
— Ei, herra, sitä en voi millään ehdolla, — vastasi Sancho — sillä kehoittaessani teidän armoanne sanomaan, kuinka monta vuohta oli viety, ja teidän vastatessanne ettette sitä tiennyt minä samassa silmänräpäyksessä unohdin mitä oli vielä kertomista, ja se olikin totisesti kerrassaan mainiota ja hupaista.
— Kertomus on siis nyt lopussa? — virkkoi Don Quijote.
— Niin lopussa kuin äiti vainajani — vastasi Sancho.
— Totta puhuen — virkkoi Don Quijote — olet esittänyt erään kaikkein uusimpia tarinoita, kertomuksia tai historioita, jonkalaista ei kukaan ihminen ole voinut keksiä, ja sellaista kertomis- ja lopettamistapaa ei voi milloinkaan nähdä eikä tulla nähneeksi eläessään, vaikka enhän minä muuta odottanutkaan, ottaen huomioon hyvän älysi. Mutta seikka ei sittenkään minua ihmetytä, sillä tuo taukoamaton jyske kenties on hämmentänyt järkesi.