— Kaikesta huolimatta yritän kertoa tarinan, ja jos voin sen kertoa eikä minua häiritä, niin se on paras kaikista tarinoista, ja kuulkaa nyt tarkoin, teidän armonne, sillä minä aloitan. Olipa kerran, ja tulkoon se hyvä, mitä tapahtuu, kaikkien osaksi, mutta paha vain sille, joka lähtee sitä etsimään… Ja huomatkoon teidän armonne etteivät muinaisajan ihmiset aloittaneet satujansa kuinka tahansa, vaan siinä oli Cato Sonsariuksen,[73] roomalaisen, lause, joka kuuluu näin: »Ja paha sille, joka lähtee sitä etsimään», mikä tässä sopii kuin sormus sormeen, jotta näet teidän armonne jää paikoilleen eikä lähde etsimään pahaa mistään, vaan käännymme kulkemaan toista tietä, koska mikään ei meitä pakota jatkamaan matkaamme tästä, missä niin monet peloittavat seikat meitä säikyttävät.
— Jatka sinä kertomustasi — virkkoi Don Quijote — ja jätä minun huolekseni mitä tietä matkaamme jatkamme.
— No niin, — sanoi Sancho — muutamalla Extremaduran paikkakunnalla oli vuohipaimen, tarkoitan sellainen, joka paimensi vuohia, ja tämä paimen elikkä vuohien vartija oli, niin kuin kertomuksestani käy ilmi, nimeltänsä Lope Ruiz, ja tämä Lope Ruiz oli rakastunut muutamaan paimenpiikaiseen, jonka nimi oli Torralba ja se paimenpiikainen, nimeltään Torralba, oli muutaman varakkaan karjanomistajan tytär, ja tämä varakas karjanomistaja…
— Jos kerrot tarinasi tuolla tavalla, Sancho, — virkkoi Don Quijote — kahteen kertaan toistellen mitä sanot, et pääse päähän kahdessa päivässä: sano asiat järjestään ja kerro niin kuin selväpäinen ihminen; ellei se käy laatuun, voit olla vaiti.
— Ihan samoin kuin minä sitä kerron — vastasi Sancho — kerrotaan kotipuolessani kaikki sadut, enkä minä sitä osaa sen kummemmin kertoa, eikä teidän armonne tee oikein, kun kehoittaa minua keksimään uusia tapoja.
— Kerro miten haluat, — vastasi Don Quijote — ja koska sallimus säätää etten voi olla sinua kuuntelematta, jatka.
— No niin, rakas herra, — jatkoi Sancho — kuten sanoin, tämä paimen oli rakastunut paimenpiikaiseen Torralbaan, joka oli pullakka, äksynlainen tyttö, hiukan niin kuin miehikkö, sillä hänellä oli huuliparran tapaista, niin että ihan on kuin näkisin hänet tällä hetkellä.
— Tunsitko siis hänet? — kysyi Don Quijote.
— En tuntenut, — vastasi Sancho — mutta se, joka tämän tarinan minulle kertoi, vakuutti sen niin varmaksi ja luotettavaksi, että voisin hyvinkin, sitä toisille kertoessani, sanoa ja vannoa itse nähneeni kaiken omin silmin. Niinpä siis, päivän mennen, toisen tullen, perkele, joka ei koskaan nuku vaan aina pitää pahaa peliänsä, järjesti asiat niin, että paimenen rakkaus paimenpiikaan muuttui vihaksi ja inhoksi, ja syynä oli, niin tiesivät kertoa pahat kielet, koko joukko pikkuriikkisiä seikkoja, joilla tyttö herätti paimenessa mustasukkaisuutta ja jotka olivat liiallisia ja hipoivat kiellettyä ja niin kovin paimen häntä siitä pitäen inhosi, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä ja päätti sen vuoksi lähteä pois näiltä seuduilta ja mennä niin kauas, ettei milloinkaan enää häntä näkisi. Havaitessaan Lopen häntä ylenkatsovan Torralba heti alkoi hänestä kovin pitää, vaikka ei ollut koskaan hänestä välittänyt.
— Se on naisten syntyperäinen luonto: — sanoi Don Quijote — ylenkatsoa niitä, jotka heitä rakastavat, ja rakastaa niitä, jotka heitä inhoavat. Jatka, Sancho.