— Totta kyllä, — sanoi Sancho — mutta pelolla on paljon silmiä, ja jos se kerran näkee mitä on maan alla, niin sitäkin enemmän mitä on taivaalla; vaikka järkevästi harkiten voi muutenkin arvata ettei aamunkoittoon ole enää pitkiä aikoja.
— Olkoon miten tahansa, — vastasi Don Quijote — mutta minusta ei pidä kenenkään saada sanoa, ei nyt eikä milloinkaan, että kyynelet ja rukoukset ovat estäneet minua tekemästä mitä ritariuden vaatimusten mukaan olisi ollut tehtävä. Pyydän siis sinua, Sancho, olemaan vaiti, sillä Jumala, joka on johdattanut sydämeeni että minun on käyminen tähän ennen kuulumattomaan ja peloittavaan seikkailuun, tulee pitämään huolen menestyksestäni ja lohduttamaan sinua murheessasi. Sinun asiasi on nyt vain tiukentaa Rocinanten vöitä ja jäädä tänne, sillä minä tulen takaisin aivan pian, elävänä tai kuolleena.
Huomatessaan, kuinka järkkymätön oli hänen isäntänsä päätös ja kuinka huonosti kyynelet, neuvot ja rukoukset häneen tehosivat, Sancho päätti turvautua oveluuteensa ja jos mahdollista pakottaa hänet odottamaan päivänkoittoon saakka. Hevosen vöitä tiukentaessaan hän siis varsin sievästi ja huomaamatta sitaisi aasinsa marhaminnalla yhteen Rocinanten jalat, niin että Don Quijoten aikoessa lähteä lähdöstä ei tullutkaan mitään, koska hevonen kykeni liikkumaan vain loikkimalla. Huomatessaan juonensa onnistuneen hyvin Sancho sanoi:
— Nähkääs nyt, herra, kuinka taivas minun kyynelteni ja rukousteni liikuttamana on järjestänyt asian niin, ettei Rocinante kykene lähtemään; jos te itsepintaisesti sitä kannustatte, maksoi mitä maksoi, niin suututatte Onnettaren ja potkitte, kuten sanotaan, tutkainta vastaan.
Don Quijote oli aivan epätoivoissaan; mitä innokkaammin hän ratsuaan hoputti, sitä vähemmän se kykeni liikkumaan. Ollenkaan arvaamatta että hevosen jalat oli sidottu, hän piti parhaana tyyntyä ja odottaa joko päivänkoittoa tai Rocinanten liikkeellelähtöä, sillä hän uskoi varmasti seikan johtuvan aivan muusta, mutta ei Sanchon juonesta. Niinpä hän virkkoikin aseenkantajalleen:
— Koska on niin laita, Sancho, ettei Rocinante pääse paikaltaan, tyydyn odottamaan aamun hymyilyä, vaikka itken ja valitan ettei se saavu.
— Ei siinä ole mitään itkemistä, — vastasi Sancho — sillä minä huvitan teidän armoanne kertomalla tarinoita tästä aamuun asti ellette halua astua alas ja paneutua hiukan nukkumaan vehmaaseen nurmeen, niin kuin ainakin vaeltava ritari, jotta olette virkeämpi, kun tulee päivä ja hetki, jolloin käytte kohtaamaan tuota odottamaanne verratonta seikkailua.
— Mitä tarkoitat, kun puhut alas astumisesta ja nukkumisesta? — kysyi Don Quijote. — Olenko minä kenties niitä ritareita, jotka menevät levolle vaaran uhatessa? Nuku sinä, joka olet syntynyt nukkumaan, tai tee mitä mielit, mutta minä menettelen tavalla, jonka katson aikeisiini parhaimmin soveltuvaksi.
— Parahin herra, teidän armonne ei pidä suuttua; — vastasi Sancho — en minä sitä sillä sanonut.
Hän tuli isäntänsä luo, laski toisen käden satulan etukaarelle, toisen takakaarelle, siten pitäen sylissään isäntänsä vasenta säärtä ja uskaltamatta loitontua hänestä vaaksankaan vertaa, koska pelkäsi niin kovin yhä vielä tahdikkaasti kaikuvaa jyskettä. Don Quijote kehoitti häntä nyt kertomaan jotakin huvittavaa kuten oli luvannut, ja Sancho sanoi mielellään niin tekevänsä, kunhan tuon kuullun melskeen herättämä pelko sen sallisi.