— Herra, teidän armonne suoriutui tästä vaarallisesta seikkailusta eheämpänä kuin mistään näkemästäni; mutta voisivathan nuo tosin voitetut ja pakosalle ajetut johtua ajattelemaan että heidät voitti yksi ainoa henkilö ja siitä kiukuissaan ja häpeissään toipua sekä palata meitä etsimään ja kylvettämään niin että tuntuu. Aasini on moitteettomassa kunnossa, vuoristo lähellä, nälkä ahdistaa; ei siis muuta kuin painutaan pois sievää vauhtia, ja olkoon totta, mitä sanotaan: kuollut hautaan ja elävä leivän ääreen.
Hän hoputti aasiansa ja kehoitti herraansa tulemaan perässä. Don Quijote lähtikin hänen jälkeensä mitään virkkamatta, koska Sancho hänenkin mielestään oli oikeassa. Kuljettuaan vähän matkaa kahden vähäisen vuorenkukkulan välissä he saapuivat laajaan ja suojattuun laaksoon, johon pysähtyivät. Sancho purki aasin kuorman, ja sitten he vihreällä nurmella maaten nauttivat yhteen menoon murkinan, päivällisen ja iltasen, mausteena oiva nälkä, virkistäen vatsaansa monenlaisella kylmällä ruoalla, jota vainajaa saattelevat hengelliset herrat (jotka eivät useinkaan huoli nähdä puutetta) olivat kuljettaneet mukanaan muonamuulin selässä. Mutta nyt oli edessä uusi onnettomuus, Sanchon mielestä kaikkein pahin, nimittäin se, ettei heillä ollut viiniä juotavaksi eikä edes vettä kaulan kastimiksi. Janon heitä ahdistaessa Sancho havaitsi niityllä, mihin he olivat leiriytyneet, kasvavan runsaasti vehmasta nuorta ruohoa ja sanoi mitä seuraavassa luvussa kerrotaan.
Kahdeskymmenes luku.
Milloinkaan ennen näkemättömästä tai kuulemattomasta seikkailusta, josta urhoollinen Don Quijote Manchalainen suoriutui vähemmällä vaaralla kuin siitä olisi voinut suoriutua maailman mainioinkaan ritari.
— Aivan varmaan, herrani, tämä ruoho osoittaa että täällä täytyy olla lähellä jokin laakso tai lähde, joka nurmea vehmastuttaa. Sen vuoksi on parasta, että menemme hiukan kauemmaksi, sillä varmasti löydämme paikan, missä voimme sammuttaa tämän hirmuisesti meitä piinaavan janon, joka epäilemättä on suuremmaksi tuskaksi kuin nälkä.
Neuvo tuntui Don Quijotesta hyvältä, hän tarttui Rocinanten ohjaksiin ja Sancho samoin aasinsa marhamintaan, sitä ennen sälytettyään juhtansa selkään ateriasta jääneet rippeet, ja niin he alkoivat liikkua niitynkalletta ylöspäin, haparoiden, sillä heidän oli mahdoton mitään nähdä yön pimeydessä. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kulkea paria sataa askelta, kun heidän korviinsa kuului valtava veden kohina, kuin jostakin suuresta ja korkeasta kallioputouksesta. Kohina ilahdutti heitä kovin, mutta pysähtyessään sitten kuulostamaan, miltä taholta se kaikui, he kuulivat yhtäkkiä toisen pauhinan, joka vesisuihkun tavoin sammutti veden kohun heissä herättämää iloa, varsinkin Sanchosta, joka oli luonnostaan pelokas ja arka. He näet kuulivat tahdinmukaisia iskuja ja niihin liittyvää jonkinlaista raudan ja ketjujen helskettä, mikä veden rajun pauhinan säestämänä olisi voinut säikyttää kenen hyvänsä muun mutta ei Don Quijoten sydäntä. Yö, kuten sanottu, oli pimeä, ja he joutuivat muutamien korkeiden puiden alle, joiden lehdet kahisivat hiljaa ja kolkosti vienossa tuulessa, niin että yksinäisyys, paikka, pimeys, veden kohina ja lehtien kahina kaikki yhdessä herätti pelkoa ja kauhua, varsinkin kun he huomasivat etteivät iskut tauonneet, ettei tuuli vaimennut eikä aamu sarastanut, ja kun he sitä paitsi eivät tienneet missä olivat. Mutta Don Quijote, jonka sydämessä ei ollut yhtään pelkoa, hyppäsi Rocinanten selkään, tarttui kilpeensä, heilutti peistänsä ja virkkoi:
— Sancho ystäväni, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden, kuten sitä yleensä nimitetään. Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt. Minä olen, sanon sen vielä kerran, se, jonka tehtävänä on herättää jälleen eloon Pyöreän pöydän ritarit, Ranskan kaksitoista pääriä ja yhdeksän Maineen ritaria sekä saattaa unohtumaan Platiret, Tablantet, Olivantet ja Tirantet, Auringon ritarit ja Belianiit sekä entisten vaeltavien ritareiden koko lauma suorittamalla tässä nykyisessä ajassa, jossa elän, sellaisia suurtöitä, ennen kuulumattomia asioita ja sotaisia tekoja, että ne himmentävät kaikkein loistavimmatkin heidän suorittamistaan mainetöistä. Sinä varmaan huomaat, uskollinen ja nuhteeton aseenkantajani, kuinka pimeä on tämä yö, kuinka kummallisen hiljainen, kuulet puiden kumean ja salaperäisen huminan ja peloittavasti pauhaavan veden, jota lähdimme etsimään ja joka tuntuu virtaavan ja syöksyvän alas korkeilta Kuun-vuorilta, sekä tuon taukoamattoman jyskeen, joka kiusaa ja kiduttaa korviamme. Nämä seikat, kaikki yhteisesti ja jokainen erikseen, riittävät vuodattamaan säikähdystä, pelkoa ja kauhua itse Sodanjumalan poveen ja sitäkin enemmän ihmisen mieleen, joka ei ole tortun sellaisiin tapahtumiin ja seikkailuihin. Mutta kaikki, sinulle kuvailen, on minun mielelleni vain yllykettä ja virikettä, joka saa jo nyt sydämeni povessani pakahtumaan, koska se hartaasti haluaa päästä kohtaamaan tätä seikkailua, osoittautukoon sitten kuinka vaikeaksi tahansa. Kiristä siis hiukan Rocinanten vatsavöitä, jää Jumalan haltuun ja odota minua täällä kolme päivää, mutta ei enempää; ellen niiden kuluessa palaa, saat kääntyä takaisin kotikyläämme, ja sieltä, tehdäksesi minulle palveluksen ja hyvän työn, menet Tobosoon, missä ilmoitat verrattomalle valtiattarelleni Dulcinealle että hänen alamaisuuteensa antautunut ritari on kuollut käydessään tekoihin, joiden tuli tehdä hänet niin arvokkaaksi, että saattoi nimittää itseänsä hänen omakseen.
Kuullessaan isäntänsä sanat Sancho pillahti itkuun mitä ankarimman liikutuksen vallassa ja sanoi hänelle:
— Herra, en ymmärrä, miksi teidän armonne tahtoo syöksyä niin peloittavaan seikkailuun. Nyt on yö, meitä ei täällä näe kukaan, voimme varsin hyvin poiketa tieltä ja väistää vaaraa, vaikka emme saisi juoda kolmeen vuorokauteen, ja koska kukaan ei meitä näe, ei kukaan tule syyttämään meitä pelkureiksi, varsinkaan kun olen kuullut paikkakuntamme kirkkoherran, jonka teidän armonne hyvin tuntee, saamassaan sanovan että joka vaaraa etsii, se vaaraan hukkuu. Ei siis ole oikein kiusata Jumalaa antautumalla sellaiseen uhkayritykseen, josta ei voi onnellisesti suoriutua muuten kuin ihmeen avulla, ja riittäväthän ne ihmeet, joita taivas on tehnyt teidän armollenne pelastaessaan teidät poukotuksesta, jota minä sain sietää, ja salliessaan teidän suoriutua voittajana, vapaana ja vahingoittumattomana niiden monilukuisten vihollisten käsistä, jotka saattelivat vainajaa. Ja ellei kaikki tämä liikuta eikä hellytä teidän kovaa sydäntänne, niin liikuttakoon sitä se ajatus ja varma vakaumus, että teidän armonne tuskin ehtii tästä poistua, kun minä jo pelosta luovutan henkeni kenelle hyvänsä, joka haluaa sen ottaa. Minä lähdin kotoa jättäen lapseni ja vaimoni ruvetakseni teidän armonne palvelukseen uskoen pääseväni parempiin oloihin eikä huonompiin, mutta ahneus pussin puhkaisee, ja niin se on tuhonnut minun toiveeni, sillä niiden ollessa vilkkaimmillaan, toimessani vihdoinkin saavani sen kirotun kovanonnen saaren, jonka teidän armonne on minulle monet kerrat luvannut, havaitsen teidän sen sijaan ja korvaukseksi mielivän nyt jättää minut paikkaan, joka on kaukana ihmisten ilmoilta. Ainoan Jumalan nimessä, yöllinen herra, älkää tehkö minulle sellaista vääryyttä; mutta ellei teidän armonne millään ehdolla tahdo luopua tästä seikkailusta, siirtäkää se kumminkin huomiseen. Mikäli näet voin päätellä sen tiedon nojalla, jonka olen paimenena itselleni hankkinut, ei aamunkoittoon voi olla enää kolmea tuntia, sillä Vahan otavan torven suu on suoraan päämme päällä, ja keskiyö on silloin, kun se on vasemman käsivarren viivassa.
— Kuinka sinä, Sancho, voit nähdä, missä se viiva kulkee, — virkkoi Don Quijote — ja missä se mainitsemasi suu tai takaraivo sijaitsee, kun yö on niin pimeä, ettei taivaalla näy yhtään tähteä?