Paljon mahdollista, — sanoi Sancho — mutta syy ei ole minun vaan teidän armonne, joka kuljettaa minua ajattomilla ajoilla ja tähän uppo-outoon tapaan.
Väisty nyt kolmen neljän askelen päähän, ystäväni, virkkoi Don Quijote (yhä vielä pidellen nenäänsä) ja ota tästä lähtien parempi vaari persoonastasi ja siitä, mitä olet minulle velkaa, tähän kunnioituksen puutteeseen on nähtävästi syynä se, että olen antautunut tuttavalliseen seurusteluun sinun kanssasi.
— Lyönpä vetoa — virkkoi Sancho — että teidän armonne luulee minun päästäneen… jotain, mitä ei olisi pitänyt.
— Se vain pahenee penkomisesta, Sancho ystäväni — vastasi Don Quijote.
Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa kuluttivat yön isäntä ja renki; mutta huomatessaan sitten aamun alkavan tulla hyvää vauhtia Sancho vapautti erittäin varovasti Rocinanten jalat ja suori housunsa. Havaitessaan olevansa jälleen vapaa Rocinante, joka tosin ei ollut luonnostaan suinkaan raisu, nähtävästi riehaantui ja alkoi kuopia maata — pystyyn nouseminen ja kahdella jalalla kirmaileminen näet (suokoon hän anteeksi tämän huomautuksen) oli hänelle aivan vierasta. Don Quijote piti havaitsemaansa Rocinanten liikahtelua hyvänä merkkinä ja arveli sen tarkoittavan että nyt oli käytävä peloittavaan seikkailuun. Aamu oli sillä välin valjennut, esineet näkyivät aivan selvästi, ja Don Quijote huomasi olevansa korkeiden kastanjapuiden alla, joiden varjossa on varsin pimeätä. Hän kuuli myös jyskeen yhä jatkuvan, mutta ei nähnyt mitään, mikä saattoi olla sen syynä, ja niin hän enempää viivyttelemättä kannusti Rocinantea ja sanoi jälleen jäähyväiset Sancholle käskien hänen odottaa siinä korkeintaan kolme päivää, kuten oli jo edellisellä kerralla sanonut, sekä huomauttaen että Sancho, ellei hän tuon ajan mentyä palaisi, saisi pitää varmana että Jumala oli suvainnut antaa hänen päättää päivänsä tässä vaarallisessa seikkailussa. Hän mainitsi jälleen viestin ja tervehdyksen, joka Sanchon piti viedä häneltä hänen valtiattarelleen Dulcinealle, ja sanoi ettei Sanchon tarvinnut olla huolissaan, mitä tuli hänen palvelustensa korvaamiseen, koska hän oli kotona ennen lähtöään tehnyt testamenttinsa, jossa Sancholle oli määrätty hänen palvelusaikansa mukainen täysi palkka; jos taas Jumala salli hänen suoriutua tästä vaarasta terveenä, vahingotta ja vioittumatta, Sancho voi katsoa luvatun saaren saamisen varmaakin varmemmaksi. Kuullessaan kelpo isäntänsä liikuttavat sanat Sancho alkoi jälleen itkeä ja päätti seurata häntä erkanematta, kunnes tämä tehtävä oli suoritettu ja loppuun saatettu.
Sancho Panzan kyynelten ja hänen kunnioitettavan käytöksensä nojalla tämän kertomuksen kirjoittaja otaksuu että hänen täytyi olla hyväsukuinen ja ainakin vanhaa kristittyä juurta. Hänen liikuttava käytöksensä hellytti hiukan isännän mieltä, ei kumminkaan niin, että hän olisi osoittanut minkäänlaista heikkoutta; hän päin vastoin salasi tunteensa niin hyvin kuin voi ja alkoi liikkua siihen suuntaan, mistä veden kohina ja jyske tuntuivat tulevan. Sancho seurasi häntä jalkaisin, taluttaen nyt niin kuin ainakin marhaminnasta aasiansa, alinomaista kumppaniaan suotuisissa ja onnettomissa kohtaloissa. Kuljettuaan hyvän matkaa kastanjain ja muiden varjoisain puiden välitse he saapuivat pienelle niitylle, muutamien korkeiden kallioiden alle, joilta syöksyi alas valtava vesiputous. Kallioiden juurella oli joitakin kehnoja rakennuksia, jotka näyttivät pikemmin talojen raunioilta kuin ihmisten asunnoilta, ja he huomasivat että tuon yhä jatkuvan jyskeen melu ja pauhu oli peräisin niistä. Rocinante säikkyi veden kohinaa ja jyskettä, mutta Don Quijote tyynnytteli sitä ja läheni vähitellen rakennuksia uskoutuen kaikesta sydämestään valtiattarensa haltuun, rukoillen häntä avukseen tässä hirvittävässä mainetyössä ja edesottamuksessa, sekä uskoi itsensä vielä ohimennen Jumalankin huomaan, jotta hän ei häntä unohtaisi. Sancho pysytteli hänen vierellään ja kurkotti kaulaansa minkä voi päästäkseen Rocinanten jalkojen välitse näkemään olisiko nyt jo havaittavana mikä häntä piti sellaisen jännityksen ja pelon vallassa.
He olivat kulkeneet vielä ehkä noin sata askelta, kun erään kallionulkoneman kierrettyään kirkkaasti ja selvästi näkivät ainoan mahdollisen syyn tuohon hirmuiseen ja heitä kauhistuttaneeseen jyskeeseen, joka oli pitänyt heitä ankarassa pelossa ja jännityksessä koko yön. Sen jyskeen sai aikaan (kunpa vain et harmistu ja suutu, oi lukijani!) kuusi vanutusmyllyn vasaraa vuorottaisilla iskuillaan.
Havaitessaan asianlaidan Don Quijote mykistyi ja jähmettyi ihan jäykäksi. Sancho katseli häntä ja näki hänen olevan aivan allapäin ja nolona. Don Quijote puolestaan katsahti Sanchoon ja näki hänen seisovan posket pullollaan ja suu täynnä naurua, johon hän nähtävästi oli tukehtumaisillaan, eikä hän, mielenapeudestaan huolimatta, voinut olla nauramatta Sancholle. Huomatessaan isäntänsä aloittavan Sancho purskahti nauramaan niin rajusti, että hänen täytyi pidellä kupeitansa, jottei siihen pakahtuisi. Hän lakkasi neljä kertaa ja aloitti aina uudestaan yhtä hillittömästi kuin ensimmäisellä kerralla, ja siitä Don Quijote julmistui, varsinkin kun kuuli hänen sanovan kuin ivaillen: — »Parahin Sancho, sinun tulee tietää että minä synnyin taivaan tahdon mukaan tähän rautakauteen perustaakseni siihen jälleen kultaisen eli kultakauden Minä olen se, jolle ovat varatut vaarat, suuret maineteot ja urotyöt…» Niin hän toisti kaikki tai ainakin enimmät niistä lausumista, joita Don Quijote oli esittänyt, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet tuon peloittavan jyskeen.
Huomatessaan Sanchon ilvehtivän Don Quijote häpesi ja suuttui niin kovin, että kohotti peitsensä ja antoi hänelle kaksi sellaista iskua, ettei olisi tarvinnut milloinkaan maksaa palkkaa ainakaan Sancholle, ellei mahdollisesti hänen perillisilleen, jos ne olisivat osuneet päähän eikä selkään. Nähdessään saavansa pilastaan niin kirpeitä kokemuksia Sancho pelkäsi isäntänsä voivan vielä jatkaa ja sanoi hänelle erittäin nöyrästi:
— Tyyntykää, armollinen herra, sillä minä vain laskin leikkiä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.