— Vaikka te laskette leikkiä, minä en sitä tee -— vastasi Don Quijote. — Tulkaa tänne, te hupainen herra; luuletteko etten minä, jos tässä olisi näiden vanutusmyllyn vasaroiden asemesta ollut kysymyksessä jokin muu vaarallinen seikkailu, olisi osoittanut siihen ryhtymisen ja sen loppuun suorittamisen edellyttämää rohkeutta? Olenko minä, kukaties, vaeltavana ritarina velvollinen tuntemaan ja toisistaan erottamaan eri äänet sekä tietämään mitkä tulevat vanutusmyllystä, vai enkö? Voisihan sitä paitsi olla laita niin, kuten todella onkin, etten ole niitä eläessäni nähnyt niin kuin te, vaivainen moukka, niiden keskellä kasvaneena ja syntyneenä, varmaan olette niitä nähnyt. Ellette muuten usko, muuttakaa nuo kuusi vanutusvasaraa kuudeksi jättiläiseksi ja päästäkää ne kimppuuni yksitellen tai kaikki yhdessä, ja elleivät ne minun käsissäni makaa kohta töppöset taivasta kohti, saatte tehdä minusta pilaa niin paljon kuin haluatte.
— Riittäköön, herrani; — virkkoi Sancho — minä tunnustan pitäneeni hiukan hauskaa, liiallisesti. Mutta sanokoon teidän armonne nyt, kun olemme jälleen sovussa ja rauhassa, niin totta kuin Jumala teidät auttakoon kaikista sattuvista seikkailuista yhtä terveenä ja reippaana kuin tästä: eikö meidän kova pelkomme ollut naurettava ja eikö täydy nauraa senkin, joka kuulee siitä kerrottavan? Ainakin minun pelkoni; teidän armostannehan kyllä tiedän, ettei hän sitä tunne eikä tiedä mitä merkitsee pelko ja kauhistus.
— Myönnän kyllä — vastasi Don Quijote — että se, mitä meille on tapahtunut, on naurettavaa; mutta ei sitä pidä muille kertoa, sillä kaikki eivät ole niin älykkäitä, että voisivat osua oikeaan asioita arvostellessaan.
— Ainakin teidän armonne — virkkoi Sancho — osui oikeaan peitsellään, kun päähän tähdätty isku sattui selkääni, kiitos olkoon Jumalan ja vikkelän väistämiseni. Mutta se sikseen, perästäpähän kuuluu, ja minä olen kuullut sanottavan: »Se sinua oikein rakastaa, joka sinua itkettää» ja lisäksi että ylhäiset herrat, lausuttuaan palvelijalleen pahan sanan, tavallisesti lahjoittavat hänelle housuparin; vaikka toiselta puolen en tiedä mitä he yleensä antavat lyötyänsä, ellei ole seikka se, että ritarit selkäsaunan jälkeen lahjoittavat saaria tai mannermaalla sijaitsevia valtakuntia.
— Voisipa käydä niin onnellisesti, — virkkoi Don Quijote — että kaikki mitä sanot toteutuisi; ja suo nyt anteeksi mitä tässä tapahtui, sillä olethan älykäs mies ja tiedät ettei ihminen kykene vallitsemaan äkillisiä mielenliikutuksen puuskia, ja huomaa tästä lähtien eräs seikka, jotta pidätyt, ja varot puhumasta liikoja kanssani, sillä missään lukemassani ritarihistoriassa, joita on ollut määrättömästi, en ole milloinkaan havainnut yhdenkään aseenkantajan keskustelevan isäntänsä kanssa niin paljon kuin sinä keskustelet isäntäsi kanssa. Minä pidänkin sitä totisesti suurena virheenä sekä sinun taholtasi että omalta kohdaltani: sinun taholtasi, koska et osoita minulle riittävää arvonantoa, ja omalta kohdaltani, koska en huolehdi siitä, että minua enemmän arvostettaisiin. Tiedämmehän että Gandalin, Gallian Amadiin aseenkantaja, pääsi Mannersaaren kreiviksi, ja hänestä luetaan että hän aina puhutteli herraansa lakki kädessä, taivuttaen vartaloansa kumarrukseen more turquesco.[74] Entä mitä sanomme Gasabalista, Don Galaorin aseenkantajasta, joka oli niin vaitelias, että hänen ihmeellisen hiljaisuutensa erinomaisuuden tehostamiseksi hänen nimensä mainitaan vain kerran siinä yhtä pitkässä kuin todenmukaisessa historiassa. Kaikesta mitä olen tässä sanonut sinulle, Sancho, sinun tulee päätellä että on välttämättä erotettava toisistaan isäntä ja renki, herra ja palvelija sekä ritari ja aseenkantaja. Tästä päivästä lähtien meidän on siis kohdeltava toisiamme kunnioittavammin, ivallista pistelyä välttäen, sillä suutuinpa teihin miten tahansa, saviruukun käy kumminkin aina huonosti.[75] Lupaamani lahjat ja palkkiot tulevat aikanaan, ja elleivät tulekaan, niin ei ainakaan palkka jää saamatta, kuten jo sanoin.
— Kaikki, mitä teidän armonne sanoo, on hyvää, — virkkoi Sancho — mutta minun tekisi mieli tietää (siltä varalta, ettei lahjojen aika koskaan tulisi vaan täytyisi odottaa palkanmaksun aikaa), kuinka paljon vaeltavan ritarin aseenkantaja tienasi noina aikoina ja tehtiinkö sopimus kuukausiksi tai päiviksi, niin kuin muurarien kanssa.
— En usko — vastasi Don Quijote — että nuo aseenkantajat milloinkaan palvelivat määrätystä palkasta, arvaan heidän tyytyneen siihen, mitä heidän herransa suvaitsivat maksaa; ja määrätessäni kotiin jättämässäni sinetöidyssä testamentissa sinulle palkan tein sen tulevaisuuden varalta, koska en vielä tiedä, kuinka ritariuden käy näinä kohtalokkaina aikoinamme, enkä mielisi sieluni joutuvan toisessa maailmassa kärsimään vähäpätöisten seikkojen vuoksi. Sinun tulee näet tietää, Sancho, ettei tässä maailmassa ole toista niin vaaranalaista ammattia kuin seikkailevien ritarien.
— Se on totta, — sanoi Sancho — koska kerran tamppimyllyn junttain jyske voi häiritä ja saattaa levottomaksi teidän armonne laisen urhoollisen vaeltavan seikkailijan sydämen. Voitte kumminkin olla varma siitä, etten tästä puoleen avaa suutani laskeakseni leikkiä teidän armonne asioista muuten kuin teitä kunnioittaakseni isäntänäni ja syntyperäisenä herranani.
— Niin menetellen — virkkoi Don Quijote — tulet kauan elämään maan päällä, sillä lähinnä vanhempia tulee kunnioittaa isäntiä heidän sijaisinaan.
Yhdeskolmatta luku,