— Minä lupaan siihen suostua, — vastasi Don Quijote — ja niinmuodoin voitte te, jalo neiti, tästä lähtien luopua rasittavasta alakuloisuudestanne ja saattaa riutuneet toiveenne loimahtamaan uusin voimin uuteen liekkiin, sillä Jumalan ja minun käsivarteni avulla saatte pian takaisin valtakuntanne ja pääsette ikivanhan ja mahtavan maanne valtaistuimelle niistä konnista huolimatta, jotka mielivät sitä vastustaa, ja heidän uhallaan. Ja käykäämme nyt kohta työhön käsiksi, sillä viivyttelystä sanotaan yleensä koituvan vaaraa.
Hädänalainen neiti tahtoi väkisinkin suudella hänen käsiään, mutta Don Quijote, joka oli kaikin puolin kohtelias ja hieno ritari, ei millään ehdolla siihen suostunut, vaan nosti neidin seisaalleen ja sulki hänet syliinsä erittäin säädyllisesti ja kohteliaasti, käskien sitten Sanchoa katsomaan Rocinanten satulavöitä ja pukemaan hänet varuksiinsa. Sancho otti alas varukset, jotka riippuivat puunoksasta kuin voitonmerkkinä, tarkasti vyöt ja puki tuota pikaa varukset herransa ylle. Havaitessaan olevansa täysissä varuksissa Don Quijote virkkoi:
— Lähtekäämme nyt Jumalan nimeen tätä ylhäistä neitiä auttamaan.
Parturi oli yhä polvillaan ja kykeni vain vaivoin pidättämään nauruansa ja estämään putoamasta partaansa, jonka menetys olisi saattanut tehdä tyhjäksi heidän hyvän aikeensa; mutta nähdessään, että suosionosoitus oli jo myönnetty ja kuinka uutterasti Don Quijote valmistuke sitä suorittamaan, hän nousi ja tarttui valtiattarensa toiseen käteen, ja niin he molemmat auttoivat neidin muulin selkään. Don Quijote nousi sitten Rocinanten satulaan, parturi sijoittui ratsulleen, mutta Sancho jäi jalkapatikkaan, jälleen muistaen menettämänsä harmon, koska nyt sitä kaipasi. Sancho ei kumminkaan ollut tuosta millänsäkään, sillä hänestä näytti siltä, että hänen herransa nyt oli pääsemässä, jopa ihan pääsemäisilläänkin keisariksi; hän näet epäilemättä otaksui isäntänsä menevän naimisiin tuon prinsessan kanssa ja tulevan ainakin Minomicónin keisariksi. Hänen ainoana huolenaan oli ajatus, että tuo valtakunta sijaitsi neekerien maassa, joten siis kaikki hänen tulevat alamaisensa välttämättä olivat neekereitä; mutta hän keksi mielessään siihen heti hyvän keinon ja lohdutti itseään: »Mitä huolin siitä, että alustalaiseni ovat neekereitä? Ei muuta kuin lastaan ne laivaan ja kuljetan Espanjaan, missä voin ne myydä ja saan niistä käteismaksun, ja sillä rahalla minä voin ostaa jonkin arvon tai jonkin viran ja elellä niin huoletonna ikäni kaiken. Olisipa laitaa, ellei miehellä olisi älliä eikä kykyä järjestää asioita ja myydä kolmeakymmentä- tai ainakin kymmentätuhatta alamaistaan kädenkäänteessä! Jumaliste, minä panen ne lentämään, olivatpa sitten pieniä tai suuria tai millaisia tahansa, ja vaikka olisivat kuinka mustia, minä saan ne kyllä muuttumaan valkoisiksi tai keltaisiksi.[2] Tulkaahan vain tänne, älkää yhtään pelätkö, sormeanihan minä tässä imeskelen!» Näitä miettiessään hän oli niin touhuissaan ja tyytyväinen, että kerrassaan unohti jalankulkemisesta koituvan harmin.
Kaikkea tätä seurasivat Cardenio ja kirkkoherra muutamien orjantappurapensaitten takaa tietämättä, miten menetellä, jotta pääsisivät heidän seuraansa; mutta kirkkoherra, joka oli varsin ovela, keksi kohta, mitä heidän piti tehdä saavuttaakseen tarkoituksensa: hän otti mukanaan kuljettamastaan kotelosta sakset, leikkasi sangen näppärästi Cardenion parran, puki hänen ylleen oman ruskean nuttunsa ja antoi hänelle vielä mustan viitan, niin että hänelle itselleen jäivät vain housut ja ihomekko; ja Cardenio näytti tosiaankin nyt niin toisenlaiselta, ettei olisi itseään tuntenut, vaikka hänellä olisi ollut kuvastin edessään. Toiset tosin olivat ehtineet edelle, ennenkuin tämä toimitus oli suoritettu, mutta siitä huolimatta kirkkoherra ja Cardenio ehtivät helposti valtamaantielle ennen heitä, koska risukot ja kehnot kulkureitit pakottivat ratsastavia liikkumaan hitaammin kuin jalankävijät. Niin he sijoittuivat tasangolle, siihen kohtaan, missä tie urkeni vuoristosta. Don Quijoten ja hänen seuralaistensa saapuessa kirkkoherra alkoi katsella häntä hyvin pitkään, eleillään osoittaen hänen näyttävän tutulta, ja siten kauan aikaa häntä silmäiltyään lähti häntä kohti, kädet ojennettuina ja ääneen huutaen:
— Olipa onni, että löysin ritariuden kuvastimen, kelpo maanmieheni Don Quijote Manchalaisen, aateliuden kukan ja kerman, hädänalaisten suojelijan ja auttajan, vaeltavien ritarien kvintessensin.
Niin sanoen hän kiersi käsivartensa Don Quijoten vasemman polven ympärille, ja ritari, hämmästyneenä siitä, mitä näki ja kuuli toisen sanovan ja tekevän, katseli häntä tarkkaavasti, tunsi hänet vihdoin, näytti säikähtävän ja pyrki kaikin voimin alas satulasta; mutta kirkkoherra ei siihen suostunut, ja siksi virkkoi Don Quijote:
— Sallikaa, herra lisensiaatti, sillä ei ole oikein, että minä istun hevosenselässä ja teidän armonne lainen kunnianarvoinen henkilö kulkee jalan.
— Siihen minä en voi millään ehdolla suostua; — vastasi kirkkoherra — jääköön teidän ylhäisyytenne satulaan, sillä ratsain te suoritatte suurimmat mainetyöt ja seikkailut, mitä meidän aikanamme on nähty; minulle, papille, mutta vähäarvoiselle, on kylliksi, kun saan istuutua jonkun teidän armonne seurassa kulkevan herran hevosen lautasille, mikäli he eivät pane pahakseen; ja uskonpa silloin, että ratsunani on Pegasos-hevonen[3] tai se seebra tai sotaorhi, jolla ratsasti mainehikas mauri Muzaraque,[4] joka vielä tänäkin päivänä makaa noiduttuna Zuleman suuressa kummussa,[5] vähän matkan päässä Complutumin mainiosta kaupungista.
— Tuo ei juolahtanut mieleenikään, hyvä herra lisensiaatti; — vastasi Don Quijote — mutta varmaan uskon, että armollinen prinsessa suvaitsee minun pyynnöstäni käskeä asepalvelijaansa jättämään muulinsa satulapaikan teidän armonne käytettäväksi; hän itse voi sijoittua taakse, jos prinsessa sen sallii.