– Sallii aivan varmaan, — vastasi prinsessa — ja tiedänpä senkin, ettei herra asevartiaani tarvitse käskeä: hän on niin kohtelias ja sivistynyt, ettei hän salli hengenmiehen kävellä, jos hänellä jotenkin on tilaisuutta ratsastaa.
– Niin on laita — vastasi parturi.
Hän astui kohta maahan, kehoitti kirkkoherraa istuutumaan satulaan, ja tämä teki niin odottamatta enempiä pyyntöjä. Mutta parturin sitten yrittäessä sijoittua muulin lautasille kävikin niin ikävästi, että muuli, joka oli vuokrajuhta, mikä riittää samalla ilmaisemaan, että se oli ilkeä otus, kohotti hiukan takapäätään ja potkaisi pari kertaa niin tuimasti, että mestari Nicolas, jos potkut olisivat osuneet hänen rintaansa tai päähänsä, sen sijaan, että osuivat vain ilmaan, olisi kironnut hiiden kattilaan koko tämän Don Quijoten kotiteloilleen saattamiseksi suunnitellun retken. Näinkin ollen potkut säikähdyttivät häntä niin kovin, että hän keikkosi maahan, muistamatta ollenkaan varoa partaansa, joka kirposi irti ja tuiskahti sekin maahan. Havaitessaan sen menettäneensä parturi ei tiennyt muuta neuvoa kuin peittää kasvot molemmin käsin ja voihkia, että häneltä oli isketty irti poskihampaat. Nähdessään partavihkon makaavan ilman leukaluuta ja ihan veretönnä pitkän matkan päässä kukistuneesta asepalvelijasta Don Quijote virkkoi:
— Jumal'avita, millainen iso ihme! Parta on temmattu ja kiskaistu hänen kasvoistaan niin tyystin kuin olisi nimenomaan aiottu se ajella!
Kirkkoherra, joka huomasi juonensa olevan vaarassa joutua ilmi, kiiruhti kohta noutamaan partaa, vei sen yhä vielä maassa makaavan ja voihkivan parturin luo, painoi hänen päänsä poveaan vasten ja sijoitti samassa parran paikoilleen mutisten jotakin, minkä sanoi olevan loitsua ja omansa kiinnittämään ihmisen leukaan partaa, kuten kohta saataisiin nähdä. Saatuaan sen jälleen sijoilleen hän astui loitommaksi, ja knaappi oli siinä yhtä parrallisena ja terveenä kuin ennen. Sitä Don Quijote kovin ihmetteli ja pyysi kirkkoherraa tilaisuuden tarjoutuessa opettamaan hänelle tuon loitsun; hän näet arveli, että sen voima ulottui avarammillekin aloille kuin pelkkään parran kiinnitykseen, koska oli selvää, että parran lähtiessä täytyi ihon ja lihankin pahoin haavoittua ja vioittua, joten loitsu, kyetessään kaiken sen korjaamaan, epäilemättä kelpasi muuhunkin, eikä vain leuan ja parran parantamiseen.
— Niin onkin laita — sanoi kirkkoherra ja lupasi opettaa sen hänelle ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa.
He tekivät nyt sellaisen sopimuksen, että kirkkoherra nousisi ensinnä satulaan ja että he kolme sitten vuorottelisivat, kunnes ehtisivät majataloon, joka saattoi olla suunnilleen kahden peninkulman päässä sieltä. Kun he siis olivat ehtineet nousta ratsuilleen, nimittäin Don Quijote, prinsessa ja kirkkoherra, ja kolme muuta lähti käymään jalkaisin, nimittäin Cardenio, parturi ja Sancho Panza, lausui Don Quijote neidille:
— Suvaitkoon teidän korkeutenne, valtiattareni, lähteä johtamaan kulkuamme, minne parhaaksi näette.
Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi lisensiaatti:
— Mihin valtakuntaan teidän korkeutenne tahtoo meidät johdattaa? Onko se kukaties Minomicónin kuningaskunta? Se se varmaan on, jos minä valtakunnista mitään ymmärrän.