Dorotea, joka hyvin yskän oivalsi, arvasi kohta, että tuohon oli vastattava myöntävästi, ja sanoi siis:
— Niin on, herra; sitä kuningaskuntaa kohti kulkee minun tieni.
— Jos niin on, — sanoi kirkkoherra — on meidän mentävä minun kyläni läpi, ja sieltä teidän armonne suuntaa kulkunsa Cartagenaan, missä voitte nousta laivaan hyvä onni mukananne; jos sitten tuuli on suotuisa, meri tyyni ja myrskytön, voitte hiukan vähemmässä kuin yhdeksässä vuodessa saada näkyviinne suuren Meona-, tarkoitan Meotis-järven,[6] josta on vähän enemmän kuin sata päivämatkaa teidän korkeutenne valtakuntaan.
Teidän armonne erehtyy; — sanoi prinsessa — ei näet ole kahta vuotta, kun lähdin sieltä, eikä sää suinkaan ollut hyvä koko aikana, mutta siitä huolimatta olen päässyt näkemään, mitä hartaasti halusin, nimittäin herra Don Quijote Manchalaisen, josta kuulin kerrottavan heti, kun olin astunut maihin Espanjassa, ja kuulemani sai minut kohta etsimään häntä, jolta sulkeutuisin hänen jaloutensa suosioon ja uskoisin oikean asiani hänen voittamattoman käsivartensa varaan.
— Ei enempää kiitosta; — lausui siihen Don Quijote — minä näet vihaan kaikenlaista imartelua, ja vaikka tämä ei sitä lienekään, loukkaavat sellaiset puheet kumminkin minun siveitä korviani. Minä voin sanoa teille, armollinen valtiattareni, ainoastaan, että olipa minussa urheutta tai ei, minä tulen käyttämään kaikkea sitä, mikä minussa lienee tai ei liene, teidän palvelukseenne hamaan hengenlähtöön saakka. Mutta tämän minä nyt jätän odottamaan omaa aikaansa ja pyydän herra lisensiaattia minulle sanomaan, mikä syy on kuljettanut hänet näille seuduille näin yksinään, ilman palvelijoita ja niin vähissä vaatteissa, että kerrassaan kauhistun.
— Siihen minä vastaan aivan lyhyesti — virkkoi kirkkoherra. — Teidän armonne, herra Don Quijoten tulee tietää, että me, minä ja mestari Nicolas, meidän hyvä tuttavamme ja parturimme, olimme menossa Sevillaan nostamaan rahoja, jotka eräs monta vuotta sitten Intiaan muuttanut sukulaiseni oli minulle lähettänyt, eikä niin vähääkään, sillä niitä ilmoitettiin olevan enemmän kuin kuusikymmentätuhatta täysipitoista pesoa, mikä ei ole aivan mitätön summa; mutta eilen, meidän matkatessamme näitä maita, hyökkäsi kimppuumme neljä rosvoa, jotka veivät meiltä kaikki, partaakaan säästämättä, ja tekivät työnsä niin tyystin, että parturin täytyi ottaa leukaansa irtoparta; ja tämä nuori mies — hän viittasi Cardenioon — joutui hänkin pahoinpidellyksi. Ja parasta koko jutussa on, että näillä seuduilla yleisesti huhuillaan ryöstäjiemme olevan kaleerivankeja, jotka kuuluu vapauttaneen melkein tässä samassa paikassa joku mies, niin voimallinen, että päästi heidät kahleistaan komissaarista ja vartioista huolimatta. Se mies oli varmaan järjiltään tai samanlainen konna kuin hekin, tai ihminen, jolla ei ole sydäntä eikä omaatuntoa, koska hän saattoi päästää suden lampaitten joukkoon, revon kanaparveen, kärpäsen hunajaan, saattoi ilkkua oikeutta ja toimia vastoin kuningastaan ja synnynnäistä herraansa rikkomalla hänen laillisen käskynsä, koska, sanon minä, saattoi riistää kaleereilta niiden soutajat ja herättää levottomuutta Pyhässä Veljeskunnassa, joka on jo monta vuotta levännyt siunatussa rauhassa, sanalla sanoen, saattoi suorittaa teon, jonka vuoksi saa sielulleen vahingon eikä mitään voittoa ruumiilleen.
Sancho oli kertonut kirkkoherralle ja parturille kaleerivankien kanssa sattuneen seikkailun, mistä hänen isäntänsä oli suoriutunut varsin kunniakkaasti, ja siitä syystä kirkkoherra käytti esityksessään voimallisia käänteitä nähdäkseen, mitä Don Quijote tekisi tai sanoisi. Don Quijoten kasvoissa vaihtui väri sana sanalta, eikä hän uskaltanut tunnustaa toimineensa noiden veikkojen vapauttamiseksi.
– Ne siis meidät ryöstivät — sanoi kirkkoherra. Suokoon Jumala armossaan anteeksi hänelle, joka ei sallinut heitä kuljetettavan kärsimään ansaitsemaansa rangaistusta.
Kolmaskymmenes luku,
jossa kerrotaan kauniin Dorotean älykkyydestä sekä muista varsin miellyttävistä ja hupaisista seikoista.