Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Vuohi näytti ymmärtävän hänen sanansa, sillä paimenen istuutuessa se paneutui aivan rauhallisesti makuulle miehen viereen ja katsoi häntä silmiin, siten osoittaen kuuntelevansa, mitä paimen sanoi; ja paimen aloitti tarinansa näin.

Yhdeskuudetta luku,

jossa mainitaan, mitä vuohipaimen kertoi kaikille niille, jotka kuljettivat Don Quijotea.

—- Kolmen penikulman päässä tästä laaksosta sijaitsee kylä, joka pienuudestaan huolimatta on kaikkein varakkaimpia näillä tienoilla. Siinä asui eräs suuressa arvossa pidetty talonpoika, ja arvonanto, joka yleensä johtuu henkilön varallisuudesta, tuli hänen osakseen pikemmin hänen kuntonsa kuin hankkimiensa rikkauksien vuoksi. Hän itse sanoi olevansa onnellinen varsinkin senvuoksi, että hänellä oli niin erinomaisen kaunis, harvinaisen älykäs, miellyttävä ja siveä tytär, että kaikki, jotka hänet tunsivat ja häntä katselivat, ihailivat ja ihmettelivät niitä erinomaisia lahjoja, jotka taivas ja Luonto olivat hänelle suoneet. Hän oli kaunis jo pienenä tyttönä, ja hänen ihanuutensa lisääntyi yhä, niin että hän kuudentoista vuoden ikäisenä oli oikea kaunotar. Hänen kauneutensa maine alkoi levitä naapurikyliin, mitä sanonkaan, ei ainoastaan naapurikyliin, vaan myös kaukaisiin kaupunkeihin, vieläpä ruhtinastenkin palatseihin ja kaikenlaisten ihmisten kuuluviin, jotka saapuivat joka taholta näkemään häntä kuin jotakin harvinaista olentoa tai jotakin ihmeitätekevää pyhää kuvaa. Hänen isänsä vartioi häntä ja hän vartioi itse itseänsä, sillä ei ole mitään lukkoa, suojaa tai salpaa, joka voisi varjella nuorta tyttöä paremmin kuin hänen oma siveytensä.

Isän rikkaus ja tyttären kauneus saivat monet kyläläiset ja muukalaiset pyytämään häntä vaimokseen, mutta isä, jonka asiana oli pitää huolta tästä suuresta kalleudesta, epäröi voimatta päättää, kenelle kaikista niistä lukemattomista, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat, antaisi tyttärensä. Niiden monien joukkoon, joilla oli tämä rehellinen toivomus, kuuluin minäkin, ja minä toivoin hartaasti voivani saattaa sen suotuisaan päätökseen, koska tiesin isän minut hyvin tuntevan, koska olin kotoisin samasta kylästä, puhdasta kristittyä sukuperää, parhaassa iässäni, sangen varakas ja myös hyvillä hengenlahjoilla varustettu. Tyttöä kosi myös eräs toinen saman kylän nuorukainen, jolla oli samat edut kuin minulla, ja siitä syystä isä epäröi ja oli kahden vaiheilla; hänestä näet tuntui, että hän voisi hyvin luovuttaa tyttärensä kummalle tahansa, ja niin hän päätti tästä epäröinnistä vapautuakseen ilmoittaa asian Leandralle; — sillä nimellä mainittiin tätä rikasta tyttöä, joka on tehnyt minusta niin köyhän — hän näet ajatteli, että olisi hyvä, koska me molemmat olimme tasavertaiset, antaa rakkaan tyttären ratkaista asia oman mielensä mukaan, jota menettelyä kannattaa noudattaa kaikkien vanhempien naittaessaan lapsiaan. En kumminkaan tahdo sanoa, että heidän tulee sallia lastensa valita pahoja ja kehnoja, vaan tarkoitan, että heidän tulee ehdotella lapsilleen hyviä ja että lasten tulee sitten saada valita mielensä mukaan. Minä en tiedä, millainen Leandran mieli oli, tiedän vain, että isä pitkitti asiaa sanomalla meille molemmille kosijoille, että hänen tyttärensä oli vielä liian nuori, ja lausumalla yleisiä sananparsia, jotka eivät häntä itseään mitenkään sitoneet, mutta eivät myöskään sisältäneet selvää kieltoa. Kilpakosijani oli nimeltään Anselmo, ja minun nimeni on Eugenio, jotta tunnette henkilöiden nimet tässä murhenäytelmässä, joka ei vieläkään ole tullut päätökseen, vaikka näyttää siltä, että se saa onnettoman lopun.

Siihen aikaan saapui kyläämme eräs Vicente de la Roca, jonkun saman paikkakunnan köyhän talonpojan poika. Tämä Vicente palasi Italiasta ja erinäisistä muista maista, missä oli ollut sotilaana. Hänen ollessaan kahdentoista vuoden ikäinen oli eräs kapteeni, joka sattui komppaniansa kanssa kulkemaan kylän läpi, vienyt hänet mukanaan, ja nyt, kun oli kulunut vielä kaksitoista vuotta, hän palasi nuorena miehenä, sotilaspuvussa, upeillen tuhansin eri värein, koristettuna lukemattomilla kristalhhelyillä ja hienoilla teräsvitjoilla. Tänään hän käytti toista korua, huomenna toista, mutta ne olivat kaikki ohuita, epäaitoja, kevyitä ja arvottomia. Maalaiset, jotka luonnostaankin ovat pahaelkisiä ja tilaisuuden tarjoutuessa ilkeitä kuin itse piru, huomasivat sen, tutkivat tarkoin hänen korunsa ja kalleutensa ja huomasivat, että hänellä oli kolme eriväristä pukua polvihousuineen ja sukkineen; mutta hän sovitteli ja yhdisteli niitä niin, että moni, ellei niitä olisi niin tarkoin tutkittu, olisi voinut vannoa hänellä nähdyn enemmän kuin kymmenen eri vaatepartta ja kolmattakymmentä sulkatöyhtöä. Teidän ei tule panna pahaksenne eikä pitää tarpeettomana, että tässä kerron niin laajasti hänen vaatteistaan, sillä ne merkitsevät paljon tarinassani. Hän istui usein penkillä kylän torilla kasvavan suuren poppelin alla ja kertoi meille urotöistään, niin että me kuuntelimme häntä suu auki ja henkeä pidättäen. Koko maailmassa ei ollut ainoatakaan maata, jossa hän ei ollut käynyt, ei yhtäkään taistelua, johon hän ei ollut ottanut osaa. Hän oli surmannut maureja enemmän kuin niitä on koko Marokossa ja Tunisissa, taistellut oman väitteensä mukaan useampia kaksintaisteluna kuin Gante ja Luna, Diego Garcia de Paredes ja tuhannet muut hänen mainitsemansa sankarit ja oli suoriutunut kaikista otteluista voittajana menettämättä niissä verenpisaraakaan. Hän näytti meille kuitenkin muutamia arpia, joita tosin ei voinut nähdä, mutta joiden hän väitti olevan eri taisteluissa ja kahakoissa saatujen ampumahaavojen jälkiä. Sitäpaitsi hän puhutteli sanomattoman julkeasti vertaisiaan, vieläpä niitäkin, jotka kuuluivat hänen tuttaviinsa, sanoi isäkseen omaa käsivarttaan, sukuperäkseen sankaritöitään ja väitti, ettei ollut sotilaana itse kuningastakaan huonompi. Kaiken tämän kerskauksen lisäksi tuli, että hänessä oli hieman musikantin vikaa ja että hän osasi hiukan rimputella kitaraa, niin että muutamat sanoivat kitaran puhuvan hänen käsissään. Mutta siihenkään eivät hänen taitonsa loppuneet, sillä hän oli vielä runoniekka ja sepitti jokaisesta kylässä sattuvasta joutavasta seikasta puolentoista peninkulman pituisen laulun.

Tämän nyt kuvailemani sotilaan, tämän Vicente de la Rocan, tämän urhon, tämän keikarin, tämän soittoniekan, tämän säesepon näki Leandra eräästä torin puolella olevasta kotinsa ikkunasta ja katseli häntä siitä monet kerrat. Tyttö mieltyi miehen räikeitten vaatteitten katinkultaan, ihastui hänen lauluihinsa, joita hän jakoi jokaista parikymmentä jäljennöstä; miehen kertomukset omista urotöistä tulivat hänen korviinsa, ja vihdoin — niin oli paholainen nähtävästi asian järjestänyt hän rakastui mieheen, ennenkuin tämä oli ajatellutkaan tyttöä tavoitella. Ja koska lemmenseikoissa tulee kaikkein helpoimmin toivottuun päätökseen sellainen aie, jota nainen suosii, Leandra ja Vicente pääsivät aivan helposti yksimielisyyteen, ja Leandra sai toiveensa täyttymään, ennenkuin kukaan hänen monista kosijoistaan vielä aavistikaan hänen sydämensä taipumusta, jätti rakkaan isänsä kodin (hänen äitinsä näet ei ollut enää elossa) ja pakeni kylästä sotilaan kanssa, joka sai tässä yrityksessä suuremman voiton kuin missään niistä, joilla hän oli kerskaillut. Kaikki kyläläiset ihmettelivät tapausta ja samoin kaikki muut, jotka saivat siitä kuulla. Minä olin aivan suunniltani, Anselmo oli kuin ukkosenlyömä, Leandran isä murheellinen, hänen sukulaisensa tunsivat olevansa solvattuja, oikeudenpalvelijat puuttuivat asiaan, järjestyksenvalvojat lähtivät liikkeelle, kuljettiin kaikki tiet, tutkittiin metsät ja muut paikat, ja kolmen päivän kuluttua löydettiin mieletön Leandra eräästä metsän luolasta paitasillaan ja ilman niitä runsaita rahoja ja erinomaisen kalliita koruja, jotka hän oli ottanut kotoaan mukaansa. Hänet vietiin murheellisen isän luo ja kyseltiin häneltä hänen onnettomuudestaan. Hän tunnusti estelemättä, että Vicente de la Roca oli pettänyt hänet ja houkutellut lähtemään isän kodista luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin, oli sanonut vievänsä hänet maailman komeimpaan ja ylellisimpään kaupunkiin, Napoliin, ja Leandra oli ymmärtämättömyydessään ja pahoin petettynä uskonut hänen puheitaan, oli varastanut isältään rahoja ja antautunut miehen vietäväksi samana yönä, jona oli kotoa poistunut, ja mies oli vienyt hänet jylhään metsään ja sulkenut hänet luolaan, josta hänet sittemmin löydettiin. Leandra kertoi vielä, että sotilas oli hänen kunniaansa riistämättä ryöstänyt häneltä kaikki, mitä hänellä oli, jättänyt hänet luolaan ja mennyt menojaan, mikä jälleen ihmetytti kaikkia. Vaikeata, hyvä herra, oli uskoa sen veijarin pidättyneen pahimmasta, mutta Leandra vakuutti sitä niin ehdottomasti, että hänen isänsä löysi siitä jotakin lohtua, sillä hän ei välittänyt menettämistään rahoista ja kalleuksista, kun hänen tyttärensä vain oli saanut säilyttää sen kalleuden, jota ei voi toivoa milloinkaan saavansa takaisin, jos sen kerran menettää. Samana päivänä, jona Leandra oli löydetty, hänen isänsä vei hänet pois meidän näkyvistämme erään lähiseudulla sijaitsevan kaupungin luostariin toivoen ajan häivyttävän osan sitä huonoa mainetta, johon hänen tyttärensä oli joutunut. Leandran syyllisyyden lievennyksenä oli hänen nuori ikänsä, ainakin niiden mielestä, jotka eivät välittäneet, oliko hän hyvä- vai huonotapainen, mutta ne, jotka tunsivat hänen hyvän älynsä ja ymmärtäväisyytensä, eivät katsoneet hänen virheensä johtuneen tietämättömyydestä, vaan hänen kevytmielisyydestään ja naisten luontaisesta laadusta, joka useimmiten on ajattelematon ja epävakainen.

Kun Lendra oli suljettu luostariin, Anselmon silmät tulivat kuin sokeiksi tai niillä ei ainakaan ollut mitään sellaista katseltavaa, josta hän olisi voinut iloita. Minunkin silmäni himmenivät, mikään valonsäde ei ohjannut niitä mihinkään miellyttävään. Leandran ollessa poissa surumme kasvoi, kärsivällisyytemme loppui, me kirosimme sotilaan helyjä ja Leandran isän varomattomuutta. Lopuksi Anselmo ja minä päätimme lähteä pois kylästä ja tulla tänne laaksoon, missä hän kaitsee suurta omaa lammaslaumaa ja minä monipäistä vuohikatrasta, joka on samoin minun omani, ja niin me vietämme aikaamme täällä metsässä antaen tunteittemme purkautua, jopa niin, että yhdessä laulamme kauniin Leandran kiitosta tai moitetta tai huokailemme yksin ja uskomme yksinäisyydessä taivaalle sydämemme valitukset. Monet muut Leandran kosijat ovat noudattaneet esimerkkiämme ja ovat tulleet tähän jylhään metsäseutuun, missä elävät samoinkuin me, ja meitä on täällä niin paljon, että tämä seutu näyttää muuttuneen paimenten Arkadiaksi, niin täynnä paimenia ja laumoja se on, eikä ole mitään kolkkaa, missä ei kuulisi mainittavan kauniin Leandran nimeä. Toinen kiroo häntä ja nimittää häntä kevytmieliseksi, epävakaiseksi ja kunniattomaksi, toinen tuomitsee hänet myöntyväiseksi ja helposti vieteltäväksi, toinen vapauttaa hänet kaikista syytöksistä ja antaa hänelle anteeksi, toinen tuomitsee ja soimaa, toinen ylistää hänen kauneuttaan, toinen moittii hänen luonnettaan, ja niin kaikki häntä solvaavat ja kaikki häntä palvovat, ja kaikkien hulluus on niin suuri, että on sellaisiakin, jotka valittavat, että hän on heidät hylännyt, vaikka eivät ole milloinkaan hänen kanssaan puhuneet, ja vielä sellaisia, jotka vaikeroivat ja tuntevat hurjaa mustasukkaisuuden kipua, johon hän kumminkaan ei ole antanut aihetta kenellekään, koska, kuten jo sanoin, hänen harha-askelensa saatiin tietää ennenkuin hänen sydämensä taipumus. Täällä ei ole yhtäkään kallioluolaa, ei yhtäkään puron rantamaa, ei yhtään paikkaa puitten varjossa, missä ei olisi jokin paimen, joka laulaen purkaa valitustaan ilmoille, kaikkialla, missä kaiku soi, se toistelee Leandran nimeä, Leandraa kajahtelevat vuoret, Leandraa solisevat puro, ja Leandra pitää meitä kaikkia sellaisessa jännityksessä ja lumouksessa, että toivomme yhä, vaikka toivoa ei ole, ja pelkäämme, tietämättä mitä pelkäämme. Näiden mielettömien joukossa on kilpakosijani Anselmo se, joka osoittaa huonointa ja parasta ymmärrystä; vaikka hänellä on niin paljon muuta valittamisen syytä, hän sittenkin valittaa vain, että Leandra on poissa, ja laulaa ihastuttavan hyvin käsittelemänsä viulun säestyksellä valituslauluja, jotka osoittavat hänen hyvää ymmärrystään. Minä puolestani käytän helpompaa ja nähdäkseni oikeampaa keinoa ja puhun pahaa naisten kevytmielisyydestä, heidän epävakaisuudestaan, heidän petollisuudestaan, heidän hauraista lupauksistaan, heidän uskottomuudestaan ja vielä siitä, kuinka huonosti he osaavat valita tunteittensa ja taipumustensa esineitä. Ja tämä, hyvät herrat, oli syynä siihen, mitä sanoin ja lausuin vuohelleni tänne tullessani; koska näet sekin on nainen, minä sitä halveksin, vaikka se on paras koko katraassani. Tämä on tarina, jonka lupasin teille kertoa. Jos olen tuhlannut sanoja sitä esittäessäni, en aio myöskään säästellä varojani, jos saan teitä palvella; majani on tässä lähellä, minulla on siellä tuoretta maitoa ja mehukasta juustoa sekä monenlaisia maukkaita hedelmiä, joita katselee ja maistelee yhtä mielellään.

Kahdeskuudetta luku.

Don Quijoten ja vuohipaimenen tappelusta ja merkillisestä seikkailusta katumuksentekijöiden kanssa, jonka ritarimme saattoi onnelliseen päätökseen otsansa hiessä.