Vuohipaimenen kertomus miellytti kaikkia kuulijoita, varsinkin tuomioherraa, joka erinomaisen uteliaana tarkkasi, kuinka hän oli sen kertonut ollenkaan näyttämättä sivistymättömältä vuohipaimenelta ja esiintyen pikemmin hienona hovimiehenä, ja siksi hän lausui, että kirkkoherra oli ollut aivan oikeassa, kun oli sanonut metsissä kasvavan oppineita miehiä. Kaikki kiittivät Eugenioa, mutta kukaan ei ollut kiitosta jakaessaan niin aulis kuin Don Quijote. Hän sanoi:
— Parahin vuohipaimen, jos minulla olisi mahdollisuutta aloittaa jokin uusi seikkailu, niin minä aivan varmaan lähtisin heti matkaan saattaakseni teidän asianne hyvään päätökseen, hakisin pois luostarista Leandran, joka varmaan on siellä vastoin omaa tahtoansa, en välittäisi mitään abbedissasta enempää kuin muistakaan, jotka tahtoisivat sitä estää, ja jättäisin hänet teidän haltuunne, jotta saisitte tehdä hänelle mitä ikänä tahdotte ja hyväksi näette, kuitenkin noudattaen ritarillisuuden lakeja, jotka velvoittavat olemaan tekemättä mitään vääryyttä kenellekään nuorelle naiselle, ja joka tapauksessa toivon Jumalan, meidän Herramme pitävän huolen siitä, ettei pahanilkisen noidan voima mahda niin paljon kuin toisen suopeamman noidan väkevyys, ja siltä varalta minä lupaan teille suojaa ja apua, niin kuin minua siihen velvoittaa oma kutsumukseni, jonka tarkoituksena on juuri heikkojen suojaaminen ja hädänalaisten auttaminen.
Vuohipaimen katseli häntä, näki hänet huonossa asussa ja surkeana, ihmetteli ja kysyi parturilta, joka istui hänen vieressään:
— Hyvä herra, kuka on tuo mies, joka on niin omituisen näköinen ja puhuu tuolla tavalla?
— Kuka muu — vastasi parturi — kuin suurimaineinen Don Quijote Manchalainen, solvauksien kostaja, vääryyksien korjaaja, neitojen suoja, jättiläisten kauhu ja kaikkien taisteluiden voittaja?
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi vuohipaimen — sellaiselta, mitä saa lukea kirjoista, jotka kertovat vaeltavista ritareista, sillä he tekivät kaikkea, mitä teidän armonne sanoo tämän miehen tekevän; mutta minä otaksun joko teidän armonne laskevan leikkiä tai tuon hyvän herran pääkopassa olevan tyhjiä paikkoja.
— Te olette lurjuksien lurjus ja suuri konna, — sanoi nyt Don Quijote — te olette itse tyhjäpäinen ja viallinen, sillä minun pääni on paremmassa kunnossa kuin nartun, joka teidät synnytti.
Niin sanoen hän samassa sieppasi leivänkimpaleen, joka sattui olemaan käsillä, ja heitti sen vasten vuohipaimenen kasvoja niin vihaisesti, että miehen nenä litistyi; mutta vuohipaimen, joka ei ymmärtänyt sellaista leikkiä ja huomasi joutuvansa totisesti pahoinpidellyksi, ei välittänyt matosta, pöytäliinasta eikä aterioivasta seurueesta, vaan hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, että olisi varmaan hänet tukehduttanut, ellei Sancho Panza olisi parahiksi saapunut paikalle, tarttunut häntä hartioihin ja heittänyt keskelle ruokapöytää, niin että lautaset ja lasit särkyivät sirpaleiksi ja kaikki, mitä siinä oli, kaatui ja sinkosi pois. Huomattuaan päässeensä vapaaksi Don Quijote kiiruhti hyökkäämään vuohipaimenen päälle, joka kasvot verissä ja Sanchon potkimana ryömi nelinkontin etsien jotakin pöytäveistä kostaakseen sillä verisesti; mutta tuomioherra ja kirkkoherra estivät hänen aikeensa. Parturi järjesti kumminkin niin, että vuohipaimen sai Don Quijoten alleen ja paukutti häntä nyrkeillään niin, että ritariparan kasvoista vuoti verta yhtä paljon kuin hänen omistaan. Tuomioherra ja kirkkoherra olivat pakahtua nauruun, järjestyksenvalvojat hyppivät iloissaan, ja kaikki usuttelivat heitä toistensa kimppuun kuin tappelevia koiria; Sancho Panza vain oli epätoivoissaan, kun ei päässyt irtautumaan tuomioherran palvelijan käsistä, joka esti häntä menemästä isäntäänsä auttamaan.
Kun siis kaikki muut, lukuunottamatta molempia toisiansa möyhentäviä tappelijoita, iloitsivat ja riemuitsivat, kuului samassa torven ääni, joka kaikui niin surulliselta, että kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin, mistä ääni kuului. Mutta torven äänen kuuleminen vaikutti kaikkein voimakkaimmin Don Quijoteen, joka tosin oli yhä vielä vuohipaimenen alla aivan vastoin tahoansa ja saaden selkäänsä enemmän kuin kohtuullista oli, mutta siitä huolimatta sanoi hänelle:
— Parahin piru, sillä mikään muu sinä et voi olla, koska sinulla on ollut kyllin rohkeutta ja voimaa kukistaa minut, minä pyydän sinua tekemään kanssani aselevon, vain yhdeksi tunniksi, sillä tuo torven valittava ääni, joka kaikuu korviimme, tuntuu kutsuvan minua johonkin uuteen seikkailuun.