Näistä sanoista kaikki kuulijat huomasivat, että Don Quijoten täytyi olla joku hullu mies, ja he alkoivat nauraa sydämen pohjasta. Mutta heidän naurunsa oli kuin ruutia Don Quijoten mielessä syttyneeseen vihaan. Hän ei sanonut enää sanaakaan, vaan tarttui miekkaansa ja hyökkäsi paarien luo. Eräs kantajista luovutti heti taakkansa tovereilleen ja lähti Don Quijotea vastaan heiluttaen jotakin tadikonvartta tai kalikkaa, joka oli paarien tukena hänen levätessään. Don Quijote iski siihen niin voimallisesti, että se katkesi kolmeksi kappaleeksi, mutta mies löi käteen jääneellä tyngällä Don Quijotea oikeaan olkapäähän, jota kilpi ei voinut suojata sellaista moukkamaista väkivaltaa vastaan, niin tuimasti, että Don Quijote parka suistui maahan pahoinpideltynä. Sancho Panza oli huohottaen juossut hänen jälkeensä ja nyt, nähdessään hänen pudonneen ratsun selästä, huusi hänen kurittajalleen, ettei hän enää löisi, koska tämä oli noiduttu ritari, joka ei ollut tehnyt pahaa kenellekään koko ikänänsä. Mutta talonpoikaa ei hillinnyt Sanchon huuto, vaan se, että hän tuli katsahtaneeksi Don Quijoteen, joka ei hievahduttanut kättänsä eikä jalkaansa. Hän luuli surmanneensa miehen, kahmaisi kouriinsa katumuspaitansa helmat ja pakeni pitkin kenttää kuin kauris.
Sillävälin olivat kaikki Don Quijoten seuralaiset ehtineet hänen luokseen, mutta kulkueessa olevat, jotka näkivät heidän tulevan juosten ja näkivät heidän seurassaan olevat järjestyksenvalvojat ampuma-aseineen, pelkäsivät asian päättyvän huonosti, keräytyivät kaikki piiriin pyhän kuvan ympärille, nostivat kauhtanainsa päähineet, tarttuivat lujasti ruoskiinsa samoinkuin papit vahakynttilöihinsä ja odottivat siten hyökkäystä päättäen puolustautua ja, mikäli mahdollista, hyökätäkin ahdistajaa vastaan. Onni oli parempi kuin he luulivat, sillä Sancho vain heittäytyi herransa ruumiin päälle ja viritti siinä mitä surullisimman ja naurettavimman valitusvirren, koska luuli, että hän oli kuollut.
Kirkkoherran tunsi eräs toinen kirkkoherra, joka oli tullut kulkueen mukana, ja tämä seikka sai molempien joukkojen pelon tyyntymään. Ensimmäinen kirkkoherra selitti toiselle parilla sanalla, millainen mies Don Quijote oli, ja hän lähti koko katumuksentekijäjoukon kanssa katsomaan, oliko ritariparka kuollut. He kuulivat Sancho Panzan itkien lausuvan:
— Oi sinä ritarillisuuden kukka, jonka hyvin käytettyjen ikävuosien juoksun katkaisi yksi ainoa kartunisku! Oi sinä kunnia suvulle, sinä kunnia ja kaunistus koko Manchalle ja koko maailmallekin, joka nyt sinun mentyäsi tulee olemaan täynnä pahantekijöitä, joiden ei enää tarvitse pelätä, että heitä rangaistaan ilkitöistään! Oi sinä, joka olit anteliaampi kuin kaikki Aleksanterit, koska jo kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen olit lahjoittanut minulle parhaan saaren, mitä meri syleilee ja piirittää! Oi sinä, joka kohtelit nöyrästi ylpeitä ja kopeasti nöyriä,[50] sinä, joka syöksyit vaaroihin, kärsit solvauksia, rakastuit ilman syytä, jäljittelit hyviä, olit pahojen vitsaus ja kaiken kehnon vihollinen, sanalla sanoen vaeltava ritari, mikä onkin kaikki, mitä sanoa voidaan!
Sanchon siinä huutaessa ja valittaessa Don Quijote virkosi ja sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:
— Hän, joka elää poissa teidän luotanne, suloisin Dulcinea, kokee vielä pahempaa kurjuutta kuin tämä. Auta minua, hyvä Sancho, pääsemään niille noidutuille rattaille; minä en kykene nyt painollani rasittamaan Rocinanten satulaa, sillä koko tämä olkapääni on rikki.
— Sen minä teen kovin mielelläni, herrani; — vastasi Sancho — ja palatkaamme nyt kotikylään näiden herrojen kanssa, jotka toivovat teidän parastanne; siellä voimme sitten pitää neuvoa uuden retken tekemisestä, josta meille koitukoon enemmän hyötyä ja mainetta.
— Olet oikeassa, Sancho; — vastasi Don Quijote — nyt lienee varsin viisasta antaa mennä ohi vallitsemassa olevan tähtien huonon vaikutuksen.
Tuomioherra, kirkkoherra ja parturi sanoivat hänelle, että hän menettelisi aivan oikein, jos tekisi niin, kuin sanoi, ja niin he, nautittuaan Sanchon yksinkertaisista puheista, sijoittivat Don Quijoten rattaille, joilla hän oli jo aikaisemmin ollut. Kulkue järjestyi jälleen ja jatkoi matkaansa, vuohipaimen sanoi jäähyväiset kaikille, järjestyksenvalvojat eivät halunneet lähteä kauemmaksi, ja kirkkoherra maksoi heille, mitä heidän tuli saada. Tuomioherra pyysi kirkkoherraa ilmoittamaan, kuinka Don Quijoten kävisi, parantaisiko hän hulluudestaan vai jäisikö sitä potemaan, ja niin hän sanoi hyvästi lähtien jatkamaan matkaansa. Sanalla sanoen: kaikki erosivat ja lähtivät kukin taholleen, niin että jäljelle jäivät vain kirkkoherra ja parturi, Don Quijote ja Panza ja kelpo Rocinante, joka sieti yhtä kärsivällisesti kuin hänen isäntänsä kaikki, mitä oli joutunut kokemaan.
Häränajaja valjasti härkänsä, sijoitti Don Quijoten heinäkuvon päälle ja lähti tavalliseen hiljaiseen tahtiin kulkemaan kirkkoherran osoittamaa tietä, ja niin he kuuden päivän kuluttua saapuivat Don Quijoten kylään. He tulivat sinne keskellä päivää, joka sattui olemaan sunnuntai, ja koko kylän väki oli torilla, jonka halki Don Quijoten rattaat vierivät. Kaikki riensivät luo näkemään, mitä rattailla oli, ja hämmästyivät kovin tuntiessaan kylänmiehen; eräs poika juoksi ilmoittamaan hänen emännöitsijälleen ja sisarentyttärelleen, että heidän enonsa ja isäntänsä saapui kotiin laihana ja kelmeänä maaten heinissä härkärattailla. Surkeata oli kuulla, kuinka molemmat naiset huusivat, nähdä, kuinka he löivät kasvojaan ja taas kirosivat kirottuja ritarikirjoja, ja tämä kaikki uudistui, kun he näkivät Don Quijoten ajavan sisään portista.