Kun oli saapunut tieto Don Quijoten tulosta, saapui Sancho Panzan eukko, joka oli jo aikoja sitten saanut tietää, että hänen miehensä oli lähtenyt aseenkantajana ritaria palvelemaan, ja Sanchon nähtyään hän kysyi ennen muuta, kuinka aasi voi. Sancho vastasi, että se voi paremmin kuin aasin isäntä.
— Jumalalle kiitos, — virkkoi eukko — että hän on ollut minulle niin armollinen; mutta kerro nyt, hyvä ystävä, mitä hyvää olet saanut aseenkantajantoimestasi. Tuotko minulle korean hameen? Ja sieviä kenkiä lapsille?
— En minä tuo mitään sellaista, eukkoseni, — sanoi Sancho; mutta kyllä minulla on muuta parempaa ja arvokkaampaa.
— Sepä oikein hauskaa; — vastasi eukko — näytä minulle, mitä sinulla on parempaa ja arvokkaampaa, ystäväni; minä tahtoisin sen nähdä, jotta saisin hiukan iloa sydämeeni, joka on ollut niin surullinen ja tyytymätön koko tänä pitkänä aikana, jonka olet ollut poissa.
— Kyllä minä sen näytän, eukkoseni, kun tästä kotiin ehditään, — sanoi Panza — mutta ole nyt niin kauan hiljaa; jos näet Jumala suo, että lähdemme vielä kerran etsimään seikkailuja, niin sinä saat pian nähdä minut kreivinä tai jonkin saaren käskynhaltiana, ei minkään sellaisen retusaaren, jonka löytää mistä tahansa, vaan kaikkein parhaan saaren, mitä maailmassa voi olla.
— Suokoon Jumala, että niin käy, rakas mieheni, sillä kyllä me sitä tarvitsisimme. Mutta sano minulle, mitä ne ovat, ne sellaiset saaret, en minä sitä ymmärrä.
— Ei ole hunaja aasin suuta varten; — vastasi Sancho — sinä saat nähdä sen aikanaan ja joudutpa ihmettelemään, kun kuulet, kuinka kaikki alustalaisesi nimittävät sinua armolliseksi rouvaksi.
— Mitä sinä puhut, Sancho, armollisista rouvista ja saarista ja alustalaisista? — virkkoi Juana Panza.[51] Se näet oli Sanchon eukon nimi, vaikka he eivät olleet sukulaisia, sillä Manchassa on tapana, että nainen ottaa miehensä sukunimen.
— Älä nyt pidä niin kiirettä, Juana, ehdithän sinä vielä saada kaikki tietää; riittää, kun sanon sinulle totuuden, ja tuki nyt suusi. Minä voin sanoa sinulle tässä ohimennen ainoastaan, ettei maailmassa ole mitään hauskempaa kuin olla arvossapidetty mies ja seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin aseenkantaja. Totta kyllä, etteivät useimmat seikkailut pääty niin mieleisesti kuin voisi toivoa, sillä sadasta sellaisesta päättyy yleensä yhdeksänkymmentäyhdeksän ihan hullusti. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani, sillä minua on toisinaan poukotettu, toisinaan paukutettu, mutta sittenkin on hauskaa odottaa seikkailuja ja kulkea yli vuorten, läpi metsien, nousta korkeille huipuille, käydä linnoissa ja oleskella majataloissa aivan vapaasti ja maksamatta yhtään pirun maravediä.
Sancho Panza ja Juana Panza, hänen eukkonsa, keskustelivat näin sillä aikaa kuin Don Quijoten emännöitsijä ja hänen sisarentyttärensä ottivat herransa vastaan, riisuivat hänet ja sijoittivat hänen vanhaan sänkyynsä. Hän mulkoili heihin eikä voinut oikein käsittää, mihin oli joutunut. Kirkkoherra kehoitti sisarentytärtä hoitamaan enoansa oikein hyvin ja varomaan tarkoin, ettei hän pääsisi enää pakenemaan, sekä kertoi, millaista vaivaa oli täytynyt nähdä, ennenkuin hänet oli saatu takaisin kotiin. Nyt molemmat naiset alkoivat jälleen huutaa taivasta avukseen, nyt he jälleen kirosivat ritariromaaneja, nyt he rukoilivat taivasta heittämään sellaisten valheitten ja hullutusten sepittäjät helvetin syvimpään kuiluun. Vihdoin he alkoivat pelätä jäävänsä jälleen ilman isäntäänsä ja enoansa niin pian kuin hän hiukan toipuisi; ja kävikin niinkuin he otaksuivat.