Siihen virkkoi Dorotea:
— Koska niin on laita, pyydän teitä, armolliset herrat, kuuntelemaan kertomustani.
Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun Cardenio ja parturi siirtyivät hänen viereensä haluten kuulla, kuinka älykäs Dorotea punoisi tarinansa, ja samoin teki Sancho, joka oli ihastunut häneen yhtä hartaasti kuin hänen isäntänsä. Sijoituttuaan hyvin satulaan ja aloiteltuaan yskähdellen ja muita eleitä tehden Dorotea kävi kertomaan varsin sievästi tähän tapaan:
— Ensinnäkin tahdon ilmoittaa teille, armolliset herrat, että nimeni on…
Samassa hän vaikeni hetkiseksi, sillä kirkkoherran antama nimi oli häneltä unohtunut; mutta kirkkoherra, joka kohta arvasi, mikä häntä takellutti, tuli hänen avukseen sanoen:
— Eipä ihmekään, armollinen neiti, että teidän korkeutenne hämmentyy ja joutuu ymmälle kertoessaan onnettomuuksistaan, sillä ne seikat ovat yleensäkin sellaisia, että monesti vievät muistin niiltä, joita ahdistavat, vieläpä niin, etteivät he muista omaa nimeänsäkään, kuten teidän suuruutenne on nyt käynyt, kun olette unohtanut, että olette nimeltänne prinsessa Minomicóna, Minomicónin suuren kuningaskunnan laillinen perijätär; mutta tämän vihjauksen avulla teidän korkeutenne varmaan voi helposti palauttaa koviakokeneeseen muistiinsa kaikki, mitä mielii kertoa.
— Niin on tosiaankin laita, — virkkoi neiti — ja tästä lähtien en luule tarvitsevani enää mitään vihjausta; saan varmaan kerrotuksi todenperäisen historiani kaikella kunnialla. Seikka on se, että isäni, kuningas, jonka nimi oli Tinacrio Tietäväinen, oli erittäin perehtynyt siihen, mitä sanotaan noituudeksi, ja sai tietonsa nojalla selville, että äitini, jonka nimi oli kuningatar Jaramilla, tulisi kuolemaan ennen häntä ja että hän itsekin joutuisi pian senjälkeen eriämään tästä elämästä, joten minä jäisin aivan orvoksi. Tämä huoli, sanoi hän, oli kumminkin vähäisempi verrattuna siihen mielenhämmennykseen, joka hänet valtasi, koska hän varmasti tiesi, että eräs suunnaton jättiläinen, suuren, meidän valtakuntaamme melkein rajoittuvan saaren hallitsija, nimeltään Pandafilando Karsaskatseinen (on näet varmaa, että hän, vaikka hänen silmänsä ovat oikeassa paikassa ja niinkuin olla pitää, kumminkin aina katsoo vinosti, kuin olisi kierosilmäinen, minkä hän tekee ilkeydestä ja herättääkseen pelkoa ja kauhistusta niissä, joita silmäilee), sanon siis, että isäni tiesi tämän jättiläisen, saatuaan kuulla minun jääneen orvoksi, hyökkäävän suurin sotavoimin valtakuntaani, riistävän sen minulta kerrassaan, jättämättä pientä kylääkään tyyssijakseni, mutta tiesi myös minun voivan torjua kaiken tämän tuhon ja onnettomuuden, jos suostuisin menemään naimisiin hänen kanssaan. Isäni mielestä oli kumminkin mahdotonta ajatella, että minä suostuisin solmimaan niin epäsuhtaista liittoa, ja hän olikin aivan oikeassa, sillä mieleeni ei ole milloinkaan johtunut mennä naimisiin tuon jättiläisen kanssa, olipa hän kuinka suuri ja suunnaton tahansa. Isäni sanoi vielä, että minun, kun hän olisi kuollut ja minä näkisin Pandafilandon hankkiutuvan hyökkäämään valtakuntaani, ei pitänyt ajatellakaan ryhtyä vastarintaan, koska siitä koituisi minulle tuho, vaan tuli jättää valtakunta hänen haltuunsa aivan vastustamatta, jos tahdoin pelastaa kuolemasta ja täysin tuhoutumasta hyvät ja uskolliset alamaiseni, sillä minun olisi mahdoton pitää puoliani jättiläisen hirmuisia voimia vastaan. Sensijaan minun piti heti lähteä muutamien omieni kanssa matkustamaan kohti Espanjan maita, mistä löytäisin avun onnettomuuteeni kohtaamalla erään vaeltavan ritarin, jonka maine olisi silloin levinnyt koko tähän valtakuntaan, ja hänen nimensä, ellen väärin muista, piti olla Don Azote tai Don Jigote.[7]
— Don Quijote hän varmaan sanoi, armollinen neiti, — virkkoi siihen
Sancho Panza — eli toiselta nimeltään Murheellisen hahmon ritari.
— Niin tosiaan — myönsi Dorotea. — Hän sanoi vielä, että ritari olisi kookas, kasvoiltaan laiha, ja että hänellä olisi oikealla puolella, vasemman olkapään alla tai niillä paikkeilla, ruskea luomi ja siinä joitakin harjaksenlaisia karvoja.
Tuon kuultuaan Don Quijote sanoi aseenkantajalleen: