— Kuulehan, Sancho poikaseni, auta minua riisuutumaan; tahdon näet katsoa, olenko se ritari, josta tuo viisas kuningas on ennustanut.
— Minkätähden teidän armonne tahtoo riisuutua? — kysyi Dorotea.
— Nähdäkseni, onko minussa se luomi, josta isänne puhui — vastasi Don
Quijote.
— Mitäs tässä riisumaan; — sanoi Sancho — tiedänhän minä ilmankin, että teidän armollanne on keskellä selkärankaa senlaatuinen luomi, mikä on väkevän miehen merkki.
— Se riittää; — virkkoi Dorotea — ystävysten näet ei sovi välittää pikkuseikoista, ja vähät siitä, onko se hartiassa vai selkärangassa: riittää, kun se on olemassa, olipa sitten missä tahansa, sillä samaa ruumistahan se on kaikki tyynni. Ja isäni varmaan osui kaikin puolin oikeaan, ja minä osuin oikeaan sulkeutuessani herra Don Quijoten suosioon, sillä hän on se, josta isäni puhui, koska hänen kasvojensa piirteet vastaavat sitä hyvää mainetta, jota tämä ritari nauttii, ei ainoastaan Espanjassa, vaan koko Manchassa, sillä tuskin olin astunut maihin Osunassa, kun jo kuulin kerrottavan niin monista hänen suorittamistaan mainetöistä, että heti arvasin hänet juuri siksi, jota olin tullut etsimään.
— Mutta miten teidän armonne astui maihin Osunassa? — kysyi Don
Quijote. — Eihän se ole mikään satamakaupunki.
Dorotea ei kumminkaan ehtinyt vastaamaan, kun kirkkoherra puuttui puheeseen sanoen:
— Armollinen prinsessa aikoi varmaan sanoa, että hän, noustuaan maihin
Malagassa, kuuli ensimmäisen kerran teidän armostanne puhuttavan
Osunassa.
– Juuri niin minä aioin sanoa — virkkoi Dorotea.
– Se onkin oikein, — sanoi kirkkoherra — ja suvaitkoon teidän majesteettinne nyt jatkaa.