– Minulla ei ole jatkamista — vastasi Dorotea — muuta kuin se, että kohtaloni salliessaan minun kohdata Don Quijoten on lopultakin ollut niin suopea, että jo arvaan ja katson itseni koko valtakuntani kuningattareksi ja valtiattareksi, koska hän on kohteliaana ja jalomielisenä luvannut osoittaa minulle suosiotaan lähtemällä kanssani, minne mielin hänet viedä, ja minä en vie häntä minnekään muualle kuin Pandafilando Karsaskatseisen eteen, jotta hän surmaa tämän jättiläisen ja toimittaa minulle takaisin, mitä hän on aivan vastoin oikeutta minulta anastanut. Ja tämä kaikki käy aivan niinkuin toivotaan, sillä niin siitä profeteerasi hyvä isäni, Tinacrio Tietäväinen, joka myös teki tiettäväksi, sekä suullisesti että kaldealaisella tai kreikkalaisella kirjoituksella — minä näet en osaa sitä lukea — että tämän ennustuksessa mainitun ritarin katkaistua kaulan tuolta jättiläiseltä ja ilmaistua haluavansa naida minut minun pitäisi heti, ollenkaan vastustelematta, suostua hänen lailliseksi puolisokseen ja jättää hänen haltuunsa valtakuntani sekä oma persoonani.
— Mitä tästä arvelet, Sancho ystäväni? — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuuletko, mistä tässä puhutaan? Enkö sitä sinulle sanonut? Katsohan, eikö meillä olekin jo valtakunta hallittavaksemme ja kuningatar naitavaksemme.
— Onpa totisesti, — sanoi Sancho — ja häpeät niskaan sille, joka ei nai leikattuaan herra Pandahiladolta kurkut poikki! Eikös olekin pulska tämä kuningatar! Kunpa muuttuisivat kirput vuoteessani tämännäköisiksi!
Samassa Sancho hypähti pari kertaa ilmaan, kämmenillään anturoitaan paukuttaen ja ilmaisten mitä hereintä iloa, juoksi sitten Dorotean luo, tarttui hänen muulinsa ohjaksiin, pidätti sen ja painui polvilleen prinsessan eteen pyytäen häntä ojentamaan käsiään suudeltaviksi, jotta siten saisi osoittaa kunnioittavansa häntä kuningattarenaan ja valtiattarenaan. Kuka läsnäolijoista olisikaan voinut pidättää nauruansa nähdessään isännän hulluuden ja palvelijan yksinkertaisuuden? Dorotea tosiaankin ojensi hänelle kätensä ja lupasi tehdä hänestä suuren herran valtakunnassaan, kunhan taivas olisi niin armollinen, että sallisi hänen voittaa sen takaisin ja päästä sitä nauttimaan. Sancho kiitteli häntä sanoilla, joista toiset jälleen ratkesivat nauramaan.
— Siinä, hyvät herrat, on minun historiani; — jatkoi Dorotea — siihen on vain vielä lisättävä, että kaikista niistä seurueeseeni kuuluvista henkilöistä, jotka otin matkaani, kun lähdin valtakunnastani, on jäljellä ainoastaan tämä parrakas asepalvelija, sillä kaikki muut hukkuivat hirmuisessa myrskyssä, joka yllätti meidät sataman jo näkyessä. Hän ja minä pelastuimme maihin kumpikin lankullansa, kuin ihmeen avulla, ja niin ovatkin elämäni vaiheet, kuten olette huomanneet, kaikin puolin ihmeelliset ja salamyhkäiset. Ja jos olen jossakin kohdassa lausunut liikaa tai en ole sanonut niin sattuvasti kuin olisi pitänyt, syyttäkää sitä, minkä herra lisensiaatti mainitsi kertomukseni alussa: että alituiset ja erinomaiset vastoinkäymiset riistävät kärsijöiltään muistin.
— Minulta ne eivät sitä riistä, ylhäinen ja urhoollinen valtiatar, — sanoi Don Quijote — sattuipa niitä sitten teitä palvellessani kuinka paljon, kuinka suuria ja ennenkuulumattomia tahansa; ja siksi minä uudistan teille antamani lupauksen ja vannon kulkevani kanssanne maailman loppuun saakka, kunnes kohtaan julman vihollisenne, jonka pään aion leikata poikki Jumalan ja käsivarteni auttaessa tämän… en tahdo sanoa hyvän miekkani terällä, sillä Ginés de Pasamontea saan kiittää siitä, että hän varasti oman miekkani.
Tuon hän lausui hiljaa mutisten ja jatkoi sitten:
– Kun sitten olen katkaissut hänen kaulansa ja saattanut teidät rauhassa omistamaan maatanne, on teidän vallassanne menetellä oman itsenne kanssa miten vain mielenne tekee, sillä niin kauan kuin muistini on vallattuna ja tahtoni vangittuna, ymmärrykseni menetettynä hänen… en sano enempää — niin kauan on mahdotonta, että rohkenisin ajatuksissanikaan mennä naimisiin, vaikka puolisokseni tarjoutuisi itse feenikslintu.
Se, mitä hänen isäntänsä lopuksi mainitsi haluttomuudestaan naimisiin, tuntui Sanchosta niin pahalta, että hän koroitti ylen närkästyneenä äänensä ja sanoi:
— Tuhat tulimmaista! Teidän armonne, herra Don Quijote, ei ole täydellä järjellä! Kuinka teidän armonne voisikaan muuten epäröidä mennä naimisiin tällaisen ylhäisen prinsessan kanssa? Luuletteko, että sallimus tarjoo teille joka nurkan takana sellaista onnea kuin teille nyt tarjotaan? Onko neiti Dulcinea kukaties kauniimpi? Ei varmastikaan, ei sinne päinkään, ja tekeepä mieleni vielä sanoa, ettei hän riitä kengänruojuihinkaan asti tälle, joka on edessämme. Niinpä en minäkään, piru soikoon, saa toivomaani kreivikuntaa, jos teidän armonne kulkee hakemassa tyhjää, jota saa pyytämättäkin. Naikaa, naikaa paikalla, sen neuvon teille annan, vaikka itse pirulta siihen apua pyytäisin, ja ottakaa tuo valtakunta, joka tipahtaa käsiinne noin vain, ja kuninkaaksi päästyänne tehkää minusta markiisi tai maaherra, ja paikalla, vaikka sitten menisi kaikki päin helvettiin.