Don Quijote, joka ei sietänyt kuulla lausuttavan sellaisia solvauksia valtiattarestaan Dulcineasta, kohotti peitsensä, mitenkään Sanchoa varoittamatta ja muutenkaan mitään virkkamatta, ja löi häntä kaksi kertaa, niin että hän tuupertui maahan, ja olisi varmaan kolhinut miehen kuoliaaksi, ellei Dorotea olisi huutaen kehoittanut herkeämään.
— Luuletteko te, kurja moukka, — sanoi Don Quijote hetkisen kuluttua — että minun luontoni sallii aina vain nyrkkiä puiden varoittaa ja että te tässä vain aina teette itsenne syypääksi ylitsekäymiseen ja minä aina suon anteeksi? Teidän on paras luopua niistä luuloista, kirottu kanalja, sillä se sinä varmaan olet, koska olet solvannut verratonta Dulcineaa. Ja ettekö tiedä, te lurjus, hölmö ja rötkäle, ettei minulla olisi voimia kirpunkaan tappamiseen, ellei hän vuodattaisi väkevyyttänsä minun käsivarteeni? Sanokaa, te kyykäärmeen kielellä puhuva vintiö, kenen luulette valloittaneen tämän kuningaskunnan ja leikanneen pään tuolta jättiläiseltä ja tehneen teistä markiisin (minä näet katson tuon kaiken jo tehdyksi ja lainvoiman saaneeksi), ellei urhean Dulcinean, joka on käyttänyt sankaritöissään välikappaleenaan minun käsivarttani? Hän taistelee minussa ja voittaa minussa, ja minä elän ja hengitän hänessä, ja hänessä on elämäni ja olemiseni. Ja kuinka kiittämätön olettekaan, te konnamainen portonpoika: kohottuanne maan tomusta aatelisarvoon palkitsette sellaisen hyväntyön panettelemalla häntä, joka on sen teille tehnyt!
Sancho oli säilynyt niin eheänä, että kuuli kaikki, mitä isäntä hänelle sanoi. Hän nousi maasta jotenkin vikkelästi, meni suojaan Dorotean ratsun taakse ja virkkoi sieltä isännälleen:
– Kuulkaahan, herra, jos teidän armonne on päättänyt olla menemättä naimisiin tämän korkean prinsessan kanssa, niin onhan selvää, ettei valtakunta tule omaksenne, ja kun ei niin tapahdu, niin mitä armonosoituksia voitte minulle tarjota? Sitä minä tässä valitan. Naikaa, armollinen herra, naikaa kaikin mokomin tämä kuningatar, nyt, kun hän on tässä kuin olisi taivaasta eteemme tupsahtanut; myöhemmin voitte taas ottaa neiti Dulcinean, sillä onhan niitä elänyt tässä maailmassa ennenkin kuninkaita, joilla on ollut jalkavaimoja. Mitä kauneuteen tulee, en sano sitä enkä tätä, sillä toden tunnustaakseni minä tykkään heistä molemmista, vaikka en ole koskaan nähnyt neiti Dulcineaa.
— Mitä tarkoitat, kun sanot, ettet ole häntä nähnyt, sinä petturi ja panettelija? — virkkoi Don Quijote.
— Etkö sinä vastikään tuonut minulle terveisiä häneltä?
— Tarkoitan, etten ole saanut katsella häntä niin hätäilemättä, — sanoi Sancho — että olisin ehtinyt nähdä hänen kauneutensa ja hyvät puolensa erikseen ja joka kohdaltansa; mutta noin niinkuin köntissä hän minua kyllä miellyttää.
— Siinä tapauksessa minä annan sinulle anteeksi, — sanoi Don Quijote — ja suo sinäkin minulle anteeksi, että sinua loukkasin; ihminen näet ei vallitse alkuviettejänsä.
— Eipä niinkään, — vastasi Sancho — ja minussa on aina puhumisen halu sellainen alkuvietti, enkä minä voi olla sanomatta, ainakin kerrakseen, mitä kielelleni kiertyy.
— Harkitse kumminkin, — sanoi Don Quijote — mitä puhut, Sancho, sillä ruukku menee kaivolle… en sano sinulle enempää.