— Olkoon sinänsä; — vastasi Sancho — taivaassa on Jumala, joka näkee kaikki juonet ja tulee tuomitsemaan, kumpi meistä enemmän pahaa tekee, minäkö, kun en puhu oikein, vai teidän armonne, kun ette oikein menettele.
— Riittäköön jo; — virkkoi Dorotea — joutukaa, Sancho, suutelemaan isäntänne kättä ja pyytäkää häneltä anteeksi; olkaa tästä lähtien varovaisempi kiittäessänne ja moittiessanne, varokaa puhumasta pahaa tuosta neiti Dulcineasta, jota tuntemattomanakin hartaasti kunnioitan, ja luottakaa Jumalaan, niin varmaan saatte tilukset, joilla elelette kuin ruhtinas.
Sancho meni alla päin pyytämään herransa kättä. Don Quijote ojensi sen hänelle vakavan juhlallisesti ja Sanchon suudeltua antoi hänelle siunauksensa kehoittaen häntä lähtemään kanssaan hiukan edelle; hänellä näet oli erittäin tärkeätä kysyttävää ja keskusteltavaa. Sancho totteli, he loittonivat vähää matkaa toisista, ja Don Quijote sanoi hänelle:
— Minulla ei ole sinun palattuasi ollut aikaa eikä tilaisuutta tiedustella sinulta erinäisiä yksityiskohtia perille viemästäsi viestistä sekä tuomastasi vastauksesta; nyt siis, koska sallimus on suonut meille ajan ja tilaisuuden, et evänne minulta sitä onnea, jonka hyvät uutisesi voivat minulle tuottaa.
— Teidän armonne kysyköön, mitä ikänä hyväksi näkee; — vastasi Sancho — kyllä minä suoriudun lopusta yhtä hyvin kuin alustakin. Mutta minä pyydän hartaasti, parahin herrani, ettei teidän armonne ole tästä lähtien niin pitkävihainen.
– Miksi niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Siksi, — vastasi Sancho — että ne iskut, jotka äsken sain, johtuivat pikemmin siitä riidasta, jonka piru tässä muutamana yönä rakensi meidän välillemme, kuin siitä, mitä sanoin neiti Dulcineasta, jota rakastan ja kunnioitan kuin pyhimyksen jäsentä, vaikka hänessä ei sellaista ole, vain siksi, että hän on teidän armonne oma.
– Varo puhumasta jälleen sellaista, Sancho, jos henkesi on sinulle rakas; — virkkoi Don Quijote — se harmittaa minua. Annoinhan sinulle taannoin anteeksi, ja sinä tunnet varmaan sananparren: »Uusi synti vaatii uutta katumusta».
Tällävälin he huomasivat samaa tietä tulevan miehen aasilla ratsastaen, ja lähemmäksi ehdittyään hän näytti heistä mustalaiselta. Mutta Sancho Panza, jonka silmät ja sielu kiintyivät aina aaseihin, missä ikänä hän niitä näki, oli tuskin ehtinyt miehen nähdä, kun jo tunsi Ginés de Pasamonten, mustalaisen tarjoamasta langanpäästä kiinni saatuaan siten päästen käsiksi kerään, omaan aasiinsa. Niin näet tosiaankin oli laita, että Pasamonte tuli ratsastaen Sanchon harmolla. Tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi ja voidakseen myydä aasin hän oli pukeutunut mustalaiseksi, jonka kieltä, monien muiden ohella, hän osasi puhua kuin äidinkieltään. Sancho näki ja tunsi hänet ja nähtyään ja tunnettuaan huusi kohta kovalla äänellä:
— Ginesillo, sinä ryöväri! Jätä minun aarteeni, päästä irti minun kalleimpani, älä hyväile minun hupiani, jätä aasini, jätä minun riemuni! Pakene, sinä siivoton lurjus, korjaa luusi, rosvo, ja anna pois, mikä ei ole omaasi!