Tämä huuto ja haukkuminen oli kumminkin aivan tarpeetonta, sillä Ginés hyppäsi maahan jo ensimmäisen sanan kuultuaan, pisti juoksuksi, joka muistutti täyttä laukkaa, ja loittoni samassa kauas heistä kaikista. Sancho saapui harmonsa luo, syleili sitä ja virkkoi:
— Kuinka olet voinut, rakas harmo, minun silmäteräni, vanha veikkoni?
Samalla hän suuteli ja hyväili aasia kuin se olisi ollut ihminen. Aasi oli hiljaa ja salli Sanchon suudella ja hyväillä, vastaamatta hänelle sanaakaan. Toiset ehtivät luo ja onnittelivat häntä harmon löytymisen johdosta, erittäinkin Don Quijote, joka lisäksi ilmoitti, ettei hän tämän tähden peruuttanut antamaansa kolmen aasinvarsan luovuttamismääräystä. Sancho kiitti häntä siitä. Heidän siten keskustellessaan sanoi kirkkoherra Dorotealle, että tämä oli suunnitellut kertomuksensa erittäin älykkäästi, myös sikäli, että oli esittänyt sen lyhyesti ja ritariromaaneissa tavattavien kertomusten mukaisesti. Dorotea sanoi niitä monesti lukeneensa ratokseen; kun hänellä ei kumminkaan ollut selkoa maakuntien ja satamakaupunkien asemasta, oli hän umpimähkään sanonut nousseensa maihin Osunassa.
— Sen arvasin, — virkkoi kirkkoherra — ja siitä syystä kiiruhdin kohta sanomaan, mitä sanoin, siten ohjaten asian oikealle tolalle. Mutta eikö ole ihmeellistä nähdä, kuinka helposti tuo hidalgo parka uskoo kaikki tällaiset keksimät ja valheet, kun ne vain ovat tyyliltään ja muodoltaan hänen omista kirjoistaan lukemiensa hullutusten kaltaisia?
— Epäilemättä, — sanoi Cardenio — ja hänen mielettömyytensä on niin merkillinen ja ennenkuulumaton, että tuskin lienee ketään niin teräväpäistä, että voisi siihen osua, jos mielisi piloillaan sen keksiä ja sepittää.
— On siinä eräs toinenkin seikka — sanoi kirkkoherra. – Jos näet jätämme sikseen ne typeryydet, joita tämä kelpo hidalgo lausuu hulluutensa yhteydessä, niin huomaamme hänen muista asioista puhuttaessa keskustelevan erinomaisen järkevästi ja osoittavan kaikin puolin selvää ja laadullista ymmärrystä, niin että kenen hyvänsä, mikäli ei kosketella hänen ritariseikkojaan, täytyy pitää häntä erittäin älykkäänä miehenä.
Heidän näin puhellessaan jatkoi Don Quijote aloittamaansa keskustelua ja sanoi Sancholle:
– Sovitaan pois, Sancho ystäväni, nämä riidat, ja kerro minulle nyt, ollenkaan välittämättä mistään vihasta ja kaunasta: missä, miten ja milloin kohtasit Dulcinean? Mitä hän oli tekemässä? Mitä hänelle sanoit? Mitä hän vastasi? Millainen oli hänen kasvojensa ilme, kun hän luki kirjettäni? Kuka sen kirjoitti sinulle puhtaaksi? Kerro siis tästä asiasta kaikki, mitä pidät tietämisen, kysymisen ja vastaamisen arvoisena, ollenkaan lisäilemättä tai valehtelematta minun mielikseni ja jättämättä pois mitään, minkä otaksut olevan minulle epämieluista.
— Herra, — vastasi Sancho — totta puhuakseni ei kirjettä kirjoittanut minulle puhtaaksi kukaan, sillä minulla ei ollut mitään kirjettä mukanani.
— Niin on laita kuin sanot, — virkkoi Don Quijote — sillä minä havaitsin pari päivää lähtösi jälkeen, että muistiinpanokirja, johon sen kirjoitin, oli minun hallussani, mikä tuotti minulle ankaraa huolta, koska en tietänyt, mikä sinulle neuvoksi, kun havaitsisit olevasi vailla kirjettä, ja minä otaksuin kaiken aikaa, että kääntyisit takaisin sitä kaivatessasi.