— Niin olisi käynytkin, — vastasi Sancho — ellen olisi oppinut sitä ulkoa, kun teidän armonne sen minulle luki, niin että lausuin sen muististani eräälle suntiolle, joka kirjoitti sen paperiin niin täsmällisesti, että hän, vaikka olikin lukenut paljon pannakirjeitä, tunnusti tämän kirjeen kauneimmaksi kaikista lukemistaan.
— Muistatko sen vieläkin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— En, herra; — vastasi Sancho — lausuttuani sen ja havaittuani, ettei sen muistamisesta voinut enää olla hyötyä, minä tulin sen unohtaneeksi, ja jos siitä vielä jotakin muistan, niin sen suurivartisen, tarkoitan suurivaltaisen valtiattaren ja lopun: »Teidän hamaan kuolemaan saakka, Murheellisen hahmon ritari». Ja siihen välille minä pistin neljättäsataa sieluani ja elämääni ja silmieni valoa.
Yhdesneljättä luku.
Don Quijoten ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hauskasta keskustelusta sekä muista tapahtumista.
— Tuo kaikki on minun mieltäni myöten; jatka! — virkkoi Don Quijote. — Sinä siis tulit perille, ja mitä tekikään tuo kauneuden kuningatar? Sinä varmaan näit hänen pujottelevan helmiä tai kirjaelevan kultalangalla jotakin vaalilausetta minulle, hänen orjuuteensa annetulle ritarille.
— Enpä niinkään, — vastasi Sancho — vaan näin hänet välppäämässä kahta puoltatynnyriä jyviä kotitalonsa pihamaalla.
— Saat uskoa, — sanoi Don Quijote — että ne jyvät olivat helmiä, kun hänen kätensä ehtivät niitä koskettaa. Entä tulitko katsoneeksi, ystäväni, kumpaa vehnälajia se oli, hienoa vai tavallista?
— Eihän tuo ollut kuin tattaria — vastasi Sancho.
– Minä vakuutan sinulle, — sanoi Don Quijote — että siitä, kun hänen kätensä sen välppäsivät, tuli kaikkein hienointa vehnänviljaa, aivan epäilemättä. Mutta kerrohan lisää: kun hän oli lukenut kirjeeni, suuteliko hän sitä? Nostiko sen päänsä päälle? Suorittiko hän jonkin toimituksen, jota sopii katsoa sellaisen kirjeen ansaitsevan, vai mitä hän teki?