— Kun minun piti se hänelle antaa, — vastasi Sancho — oli hän parhaillaan pohtaa tuiskimassa melkoista jyvämäärää, joka hänellä oli pohtimessaan, ja hän sanoi minulle: »Pankaa, ystäväiseni, se kirje tuohon säkin päälle; minä en kumminkaan ehdi sitä lukemaan, ennenkuin olen välpännyt kaikki, mitä tässä on.»
— Älykäs neiti! — virkkoi Don Quijote. — Niin hän varmaan menetteli saadakseen kaikessa rauhassa sitä lukea ja oikein siitä nauttia. Jatka, Sancho. Mitä hän sinun kanssasi keskusteli siinä askarrellessaan? Mitä hän kysyi sinulta minusta? Ja sinä, mitä sinä hänelle vastasit? Päätä kertomuksesi, kerro minulle kaikki tyynni; älä jätä pienintäkään seikkaa mainitsematta.
— Hän ei kysynyt minulta mitään, — sanoi Sancho — mutta minä kerroin hänelle, kuinka teidän armonne oli häntä palvellakseen tekemässä katumusta vyötäisiä myöten alastomana, vetäytyneenä tähän vuoristoon kuin villi-ihminen, maaten maassa, aterioimatta katetussa pöydässä ja siivoamatta partaansa, itkien ja kiroten kohtaloansa.
— Sanoit väärin, kun sanoit minun kiroavan kohtaloani; — virkkoi Don Quijote — minä näet ennemmin sitä siunaan ja tulen siunaamaan kaikkina elämäni päivinä, koska se on tehnyt minut kyllin arvokkaaksi rakastamaan niin korkeata naista kuin Dulcinea Tobosolainen.
— Niin, korkea hän on, — pisti siihen Sancho — sillä hän on totisesti kämmenenleveyttä pitempi kuin minä.
— Kuinka niin, Sancho? — kysyi Don Quijote.
— Oletko mitannut itseäsi hänen kanssaan?
— Mittasinhan minä — vastasi Sancho — sillä viisillä, että me, kun minä astuin luo auttaakseni häntä nostamaan jyväsäkkiä aasin selkään, tulimme niin liki toisiamme, että selvästi huomasin hänen olevan runsasta vaaksan vertaa pitempi kuin minä.
— Mutta eikö olekin totta, — virkkoi Don Quijote – että hänen ruumiilliseen suuruuteensa liittyvät ja sitä kaunistavat tuhannet miljoonat sielun sulot! Erästä seikkaa et ainakaan kiellä, Sancho: kun olit astunut lähelle häntä, etkö silloin tuntenut Saban tuoksua, aroomallista hyvää hajua, jotakin ihanaa, mille en osaa antaa mitään nimeä? Tarkoitan sellaista lemua tai haihtumaa kuin olisit ollut jonkun hienon hansikaskauppiaan myymälässä?
— En tiedä sanoa muuta — vastasi Sancho — kuin että tunsin äikeänlaista pientä hajua, ja seikka taisi olla se, että hän siinä työn touhussa heiluttuaan oli hiestynyt ja hiukan lämmennyt.