Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Niin ei suinkaan ollut laita, — virkkoi Don Quijote, vaan nenäsi oli varmaan tukossa tai sinä tunsit oman hajusi; minä näet kyllä tiedän, kuinka tuoksuu tuo ruusu ohdakkeitten seassa, tuo vainion lilja, tuo sula ambra.

— Varsin mahdollista, — vastasi Sancho — sillä minusta itsestäni lähtee useasti se sama haju, joka tuntui silloin uhoavan neiti Dulcineasta; mutta mitäpä tuota ihmettelemään: samassa kadotuksessahan sitä ollaan kaikki tyynni.

No niin, — jatkoi Don Quijote — hän siis sai jyvät välpätyiksi ja myllyyn lähetetyiksi. Mitä hän sitten teki kirjettä lukiessaan?

Kirjettä — sanoi Sancho — hän ei lukenut, hän näet sanoi, ettei osannut lukea eikä kirjoittaa; hän otti ja repi sen pieniksi palasiksi sanoen, ettei halunnut antaa sitä kenenkään luettavaksi, jottei kylässä saataisi tietoa hänen salaisuuksistaan, ja että se, mitä olin hänelle suusanaisesti ilmoittanut teidän armonne rakkaudesta häneen sekä siitä erinomaisesta katumuksenteosta, jota hänen tähtensä harjoititte, oli täysin riittävää. Lopuksi hän vielä käski minun sanoa teidän armollenne terveisiä, että hän suutelee teidän käsiänne ja että hänen tekee enemmän mieli nähdä teitä kuin teille kirjoittaa ja että hän senvuoksi pyytää ja velvoittaa teitä näytettäessä poistumaan näistä viidakoista, lopettamaan hullutuksenne ja heti paikalla lähtemään matkaan kohti Tobosoa, ellei mitään tärkeämpää seikkaa satu esteeksi, sillä hän ikävöi kovin saada nähdä teidän armoanne. Hän nauroi katketakseen, kun sanoin, että teidän armonne nimittää itseään Murheellisen hahmon ritariksi. Minä kysyin häneltä, oliko se taannoinen biskajalainen tullut hänen luoksensa; hän sanoi miehen tulleen ja olleen varsin laadullinen. Tiedustelin vielä kaleerivangeistakin, mutta hän sanoi minulle, ettei ollut toistaiseksi nähnyt yhtäkään.

— Sitä myöten on kaikki hyvin — virkkoi Don Quijote. — Mutta sanohan, millaisen kalleuden hän sinulle lahjoitti, jättäessään sinut hyvästi, niistä uutisista, joita olit hänelle tuonut minulta? Vaeltavien ritarien ja ylhäisten naisten keskuudessa näet on yleisenä ja ikimuistoisena pitämyksenä antaa aseenkantajille, neitsyille tai kääpiöille, jotka kuljettavat viestejä toisilta toisille, ritareille heidän valtiattariltaan ja näiltä heidän vaeltajilleen, jokin kallis koru lahjaksi ja kiitokseksi heidän tuomistaan hyvistä terveisistä.

— Saattaa hyvinkin niin olla, ja minä pidän sitä hyvänä tapana; mutta niin on varmaan ollut laita edesmenneinä aikoina, sillä nykyaikana annetaan yleensä vain pala leipää ja juustoa; sellaisen lahjan näet minulle ojensi neiti Dulciuea, piha-aidan yli, kun häntä hyvästelin, ja se oli vielä paremmaksi vakuudeksi lampaanjuustoa.

— Hän on rajattoman antelias, — sanoi Don Quijote — ja kun hän ei antanut sinulle mitään kultakoristetta, niin se varmaan johtui siitä, ettei hänellä ollut sitä siinä käsillä sinulle annettavaksi; mutta sopiihan lahja hihaan pääsiäisen jälkeenkin:[8] minä tapaan hänet, ja se asia kyllä järjestyy. Tiedätkö, Sancho, mitä minä tässä ihmettelen? Sitä, että olet, kuten minusta näyttää, kulkenut matkasi edestakaisin kuin linnuntietä; olethan viipynyt vain hiukan neljättä päivää matkatessasi täältä Tobosoon ja jälleen takaisin, vaikka täältä sinne on neljättäkymmentä peninkulmaa. Siksi minä otaksun, että se viisas noita, joka hoitaa asioitani ja on ystäväni — minulla näet on sellainen ja täytyy olla, koska en muuten olisi moitteeton vaeltava ritari — tarkoitan, että juuri hän nähtävästi auttoi sinua nopeasti kulkemaan sinun itsesi sitä huomaamatta; on näet olemassa sellaisia noitia, jotka sieppaavat vaeltavan ritarin hänen sängyssä maatessaan, ja niin hän, tietämättä kuinka tai millä tavalla, herää seuraavana päivänä enemmän kuin tuhannen peninkulman päässä sieltä, missä oli edellisenä iltana. Ja ellei olisi niin laita, eivät vaeltavat ritarit voisi vaaroissaan toisiansa auttaa, kuten alinomaa auttavat. Kun siis joku heistä sattuu olemaan Armenian vuoristossa taistelemassa jotakin louhikäärmettä tai jotakin julmaa hirviötä tai toista ritaria vastaan ja joutuu kamppailussa häviölle ollen jo suistumassa surman kitaan, niin silloin, ihan äkkiarvaamatta, ilmaantuu sinne pilven päällä tai tulisissa vaunuissa toinen ritari, hänen ystävänsä, joka oli vielä äsken Englannissa, mutta joka nyt auttaa häntä ja pelastaa hänet kuolemasta, ja jo saman päivän iltana hän on kotonaan syömässä illallista hyvällä halulla, vaikka paikasta toiseen on yleensä kaksi-, jopa kolmekintuhatta peninkulmaa. Ja kaiken tämän saavat aikaan taidollaan ja tiedollaan nämä viisaat noidat, jotka pitävät huolta sellaisista urhoollisista ritareista. Niinmuodoin ei minun, Sancho ystäväni, olekaan vaikea uskoa, että olet niin lyhyessä ajassa kulkenut matkan täältä Tobosoon ja takaisin, koska, kuten sanoin, joku ystävällinen velho varmaan lennätti sinua, huomaamattasi.

— Niin se taisi olla, — sanoi Sancho — sillä eikös Rocinante totisesti viilettänyt kuin mustalaisen aasi, jolla on elohopeaa korvissa.

— Niin juuri, elohopeata! — virkkoi Don Quijote. — Ja lisäksi liuta riivaajaisia, sillä ne ne lentävät ja lennättävät kaikkea, mitä mielivät, niin ettei väsymystä tunnu ollenkaan. Mutta se nyt sikseen, ja sano minulle, kuinka minun tulee mielestäsi menetellä siihen nähden, että valtiattareni käskee minua lähtemään hänen luoksensa? Vaikka näet oivallan olevani velvollinen täyttämään hänen käskynsä, havaitsen sen kumminkin mahdottomaksi, koska olen antanut lupaukseni kanssamme matkustavalle prinsessalle ja ritarilaki pakottaa minua täyttämään lupaukseni ennen omaa mielihaluani. Toiselta puolen minua ankarasti kiusaa ja ahdistaa kaipaus päästä kohtaamaan valtiatartani, toiselta puolen taas minua yllyttää ja kehoittaa antamani lupaus sekä kunnia, joka tulee tästä yrityksestä minulle koitumaan. Aikomukseni on kumminkin matkustaa nopeasti, saapua pian sinne, missä tuo jättiläinen on, ja perille saavuttuani minä katkaisen siltä kaulan, toimitan prinsessan hallitsemaan kaikessa rauhassa valtakuntaansa ja palaan sitten viipymättä näkemään sitä kirkkautta, joka aistejani valaisee. Hänelle minä esitän sellaiset anteeksipyynnöt ja puolustelut, että hän tulee hyväksymään viipymiseni, koska näkee siitä kaikesta koituvan itselleen vain lisää kunniaa ja mainetta, kun näet kaikki se, mitä minä olen tässä elämässä saavuttanut, saavutan ja tulen saavuttamaan aseita käyttäen, johtuu kokonansa hänen minulle suomastaan suosiosta ja siitä, että olen hänen omansa.

— Ohhoh, — sanoi Sancho — kuinka pahoin teidän armonne onkaan päästä vialla! Sanokaahan minulle, armollinen herra, aikooko teidän armonne tehdä tämän retken ihan suotta aikojaan ja päästää käsistään ja menettää tilaisuuden tällaiseen rikkaaseen ja ylhäiseen naimiseen, missä teille annetaan myötäjäisiksi kokonainen valtakunta, joka todenperäisten kuulemaini mukaan on enemmän kuin kaksikymmentätuhatta peninkulmaa ympärimitaten, jossa on ylen runsaasti kaikkea, mitä tarvitaan ihmisen elämän ylläpitämiseksi, ja joka on suurempi kuin Portugali ja Kastilia yhteenlaskettuina? Olkaa vaiti, Jumalan tähden, hävetkää, mitä olette sanonut, totelkaa neuvoani ja suokaa minulle anteeksi ja naikaa paikalla ensimmäisessä kylässä, missä on pappi, ja onhan tässä sitäpaitsi meidän lisensiaattimme, jolta se käy kuin voidellen. Huomatkaa vielä, että minä olen kyllin vanha antamaan neuvoja ja että tämä nyt teille antamani passaa vallan mainiosti ja että parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla, sillä ken hyvän saa ja huonon valitsee,[9] älköön sattuko, vaikka hyvin suuttuu.