– Kuulehan, Sancho, — vastasi Don Quijote — jos sinä neuvot minua menemään naimisiin vain siksi, että minä jättiläisen surmattuani pääsen heti kuninkaaksi ja saan tilaisuutta osoittaa sinulle suosiotani ja antaa sinulle, mitä olen luvannut, niin teen sinulle tiettäväksi, että voin varsin helposti täyttää toivomuksesi naimisiin menemättäkin; minä näet panen ennen taisteluun ryhtymistä ehdoksi, että minulle, kun voittajana siitä suoriudun, vaikka en menekään naimisiin, annetaan lisäpalkinnoksi osa valtakuntaa, jonka sitten voin lahjoittaa kenelle haluan; ja kun sen kerran lahjoitan, kenelle luulet minun sen antavan, ellei juuri sinulle?
— Se on selvää; — vastasi Sancho —- mutta katsokoon teidän armonne, että valitsee sen meren puolelta, jotta minä, ellei olo ja elämä siellä olisi mieluista, voin lastata mustat alamaiseni laivaan ja menetellä niiden kanssa niinkuin olen sanonut. Ja älköön teidän armonne huoliko mennä nyt tapaamaan neiti Dulcineaa, vaan lähtekää tuota jättiläistä tappamaan, ja saattakaamme tämä asia päätökseen; minä näet uskon totisesti, että siitä koituu paljon kunniaa ja paljon hyötyä.
— Minä vakuutan sinulle, Sancho, — sanoi Don Quijote — että olet oikeassa, ja noudatan neuvoasi lähtemällä prinsessan kanssa, ennenkuin menen kohtaamaan Dulcineaa. Ja muista sinä olla virkkamatta mitään kenellekään, seuralaisillemmekaan, siitä, mitä olemme tässä pohtineet ja käsitelleet; koska näet Dulcinea on niin varovainen, ettei tahdo toisten saavan tietää hänen tunteitaan, ei ole oikein, jos minä tai joku muu minun kauttani saattaa ne ilmi.
— Jos kerran on niin laita, — virkkoi Sancho — niin miksi teidän armonne vaatii kaikkia niitä, jotka käsivartenne kukistaa, lähtemään neiti Dulcinean luo ja hänelle esittäytymään, vaikka siten nimenomaan vakuutatte hänestä pitävänne ja olevanne häneen rakastunut? Ja koska heidän kaikkien on pakko langeta polvilleen hänen eteensä ja ilmoittaa tulevansa teidän armonne luota vakuuttamaan hänelle kuuliaisuuttaan, niin kuinka voivat teidän kummankin tunteet säilyä salaisina?
– Kuinka typerä ja yksinkertainen oletkaan! — sanoi Don Quijote. — Etkö älyä, Sancho, että kaikki tuo koituu hänelle sitä suuremmaksi ylennykseksi? Sinun tulee näet tietää, että tämän ritarikuosimme mukaan on naiselle suureksi kunniaksi, jos hänellä on paljon palvelevia vaeltavia ritareita, joiden toivelmat eivät ulotu kauemmaksi kuin hänen palvelemiseen hänen itsensä tähden odottamatta lukuisista hyvistä aikeistaan muuta palkintoa kuin että hän suvaitsee hyväksyä heidät ritareikseen.
— Olen kuullut saarnattavan, — sanoi Sancho — että meidän Herraamme pitää rakastaa siihen tyyliin, hänen itsensä tähden, antamatta taivaan autuuden toivon enempää kuin helvetinpelonkaan siihen yllyttää. Vaikka kyllä minä puolestani mielisin rakastaa ja palvella häntä sen vuoksi, mitä hän kykenee tekemään.
— Sinä olet piru mieheksi, vaikka olet moukka, — sanoi Don Quijote — ja puhut toisinaan erittäin älykkäästi! Tuntuu kerrassaan siltä kuin olisit käynyt opinteitä.
— Totta totisesti, minä en osaa lukea — vastasi Sancho.
Samassa huusi mestari Nicolas kehoittaen heitä hiukan odottamaan, sillä heillä oli aikomus pysähtyä juomaan eräälle siinä sijaitsevalle pienelle lähteelle. Don Quijote pysähtyi, ja Sancho oli siitä varsin mielissään, koska oli jo väsynyt viljoihin valheisiinsa ja pelkäsi isäntänsä solmivan hänet sanoissa; vaikka näet Sancho tiesi, että Dulcinea oli tobosolainen talonpoikaistyttö, ei hän ollut ikäpäivinään häntä nähnyt.
Cardenio oli sillävälin pukeutunut niihin vaatteisiin, jotka olivat olleet Dorotean yllä, kun hänet löydettiin. Vaikka nämäkään eivät olleet kovin hyvät, olivat ne sentään melkoista paremmat kuin hänen riisumansa rievut. He sijoittuivat lähteen reunalle ja tyynnyttivät, vaikka tosin puutteellisesti, heitä kaikkia kalvavaa huikeata nälkää niillä eväillä, jotka kirkkoherra oli varustanut mukaansa majatalosta.