Heidän siinä ollessaan sattui kulkemaan ohi vaeltava poika, joka alkoi erittäin tarkkaavasti katsella lähteen luona olevia, syöksyi vähän ajan kuluttua Don Quijoten luo, kietoi käsivartensa hänen säärtensä ympäri ja alkoi itkeä ylen haikeasti, sanoen:
— Voi hyvä herra! Eikö teidän armonne tunne minua? Katsokaa minua tarkoin; minä olen se renkipoika Andres, jonka teidän armonne päästi tammesta, mihin olin sidottu.
Don Quijote tunsi hänet, tarttui hänen käteensä, kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
— Jotta teidän armonne näkevät, kuinka tärkeätä on, että maailmassa liikkuu vaeltavia ritareita korjaamassa niitä vääryyksiä ja solvauksia, joita siinä elävät julkeat ja kehnot ihmiset tekevät, tulee teidän tietää, että tässä taannoin, kulkiessani erään metsikön kautta, kuulin huutoja ja varsin surkeata valitusta, kuin olisi siellä ollut joku hädänalainen ja apuatarvitseva henkilö. Velvoitukseni yllyttämänä minä kohta riensin sinnepäin, mistä valitusäänet tuntuivat kuuluvan, ja näin tammeen sidotun nuorukaisen, tämän, joka nyt on edessämme, mikä minua syvästi ilahduttaa, koska hän on oleva todistajani, etten missään kohdassa poikkea totuudesta. Kuten sanottu, hän oli siinä tammeen sidottuna, alastonna vyötäisiin saakka, ja häntä pieksi hurjasti suitsienperillä eräs lurjus, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli hänen isäntänsä. Hänet nähtyäni minä heti kysyin, miksi hän poikaa niin julmasti ruoski, ja se moukka vastasi pieksevänsä häntä senvuoksi, että poika oli hänen palveluksessaan tehnyt itsensä syypääksi muutamiin laiminlyönteihin, jotka hänen mielestään johtuivat pikemmin konnuudesta kuin yksinkertaisuudesta. Siihen virkkoi tämä poika: »Hyvä herra, hän pieksee minua vain siksi, että pyydän häneltä palkkaani». Isäntä esitti silloin ties millaisia pitkiä puheita ja puolusteluja, joita tosin kuuntelin, kumminkaan niitä hyväksymättä. Sanalla sanoen, minä velvoitin talonpojan vapauttamaan hänet ja otin häneltä valallisen lupauksen, että hän veisi pojan mukanaan ja maksaisi hänelle palkan viimeistä reaalia myöten ja vielä runsaastikin. Eikö tämä kaikki ole totta, Andres poikani? Huomasitko, kuinka arvovaltaisesti minä lausuin käskyni ja kuinka nöyrästi hän lupasi suorittaa kaikki, mihin minä häntä velvoitin, määräsin ja käskin? Vastaa, älä yhtään ujostele äläkä ollenkaan arkaile; kerro tälle herrasväelle, mitä tapahtui, jotta taidetaan nähdä ja oivaltaa olevan niin hyödyllistä kuin tässä väitän, että maanteillä liikkuu vaeltavia ritareita.
– Kaikki, mitä teidän armonne sanoi, on varsin totta, vastasi poika — mutta asia päättyi aivan toisin päin kuin teidän armonne luulee.
– Kuinka niin, toisin päin? — virkkoi Don Quijote. Eikö se lurjus siis maksanutkaan palkkaasi?
– Ei siinä kyllin, ettei maksanut, — vastasi poika vaan teidän armonne poistuttua metsiköstä, kun olimme jääneet sinne kahden kesken, hän sitoi minut jälleen samaan tammeen ja ruoski minut taas niin perin pohjin, että olin kuin nyljetty pyhä Pärttyli, ja lyödessään hän aina heitti minulle jonkin ivasanan tai kokkapuheen pitäen pilanaan teidän armoanne, niin että olisin varmaan nauranut hänen puheilleen, ellei tuskani olisi ollut niin tuima. Hän siis piteli minua niin tylysti, että olen siitä lähtien maannut hospitaalissa parantumassa siitä pahasta, minkä se ilkiö minulle teki. Kaikkeen tähän on syypää teidän armonne; jos näet olisitte jatkanut matkaanne poikkeamatta sinne, mihin kukaan ei teitä kutsunut, ja sekaantumatta toisten asioihin, olisi isäntäni tyytynyt antamaan minulle tusinan tai pari tusinaa iskua ja olisi sitten laskenut minut vapaaksi ja maksanut, minkä oli velkaa. Mutta kun teidän armonne niin aiheettomasti häntä häväisi ja ankarasti haukkui, syttyi hänen vihansa, ja kun hän ei voinut syytää sitä teidän armoonne, antoi hän, kahden kesken jäätyämme, rajuilman purkautua minun ylitseni, niin hurjasti, että tuntuu kuin ei minusta tulisi miestä enää ikipäivinä.
— Onnettomuus oli siinä, — virkkoi Don Quijote — että poistuin sieltä; minun näet ei olisi pitänyt poistua, ennenkuin olin hankkinut sinulle maksun. Pitihän minun pitkäaikaisten kokemusteni nojalla tietää, ettei ole moukkaa, joka pitäisi antamansa sanan, ellei hän huomaa sen pitämisen olevan edullista. Mutta muistathan sinä, Andres, kuinka vannoin valan, että lähtisin häntä etsimään, ellei hän maksaisi palkkaasi, ja että hänet löytäisin, vaikka hän piiloutuisi valaskalan vatsaan.
— Se on totta, — sanoi Anders — mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.
— Saat kohta nähdä, onko hyötyä — virkkoi Don Quijote.