Niin sanoen hän kimmahti jaloilleen ja käski Sanchoa suitsimaan
Rocinantea, joka haukkasi nurmea heidän aterioidessaan.
Dorotea kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä. Hän vastasi aikovansa etsiä talonpojan, kurittaa häntä hänen kehnon käytöksensä vuoksi ja hankkia Andres-pojalle, mitä hänelle kuului, viimeistä maravediä myöten, kaikkien maailman talonpoikain kiusaksi ja heistä huolimatta. Sen johdosta Dorotea kehoitti häntä ottamaan huomioon, että hänen, lupauksensa mukaan, oli mahdoton antautua mihinkään muuhun yritykseen, ennenkuin vireilläoleva asia oli saatettu päätökseen, ja että hänen, koska tiesi tämän paremmin kuin kukaan muu, piti tyynnyttää mielensä, kunnes palaisi hänen valtakunnastaan.
— Niin tosiaan, — vastasi Don Quijote — ja Andresin täytyy malttaa mielensä, kuten te, armollinen neiti, sanotte; mutta minä vannon vieläkin ja lupaan hänelle jälleen, etten lepää, ennenkuin olen kostanut hänen puolestaan ja hankkinut hänelle kuuluvan palkan.
— Minä en luota noihin valoihin; — sanoi Andres — kunhan minulla olisi, millä päästä Sevillaan asti, en välittäisi mitään kaikista maailman kostoista. Jos siis teillä on jotakin syötävää ja matkalla tarvittavaa, niin antakaa, ja jääkää Jumalan haltuun, teidän armonne ja kaikki vaeltavat ritarit, ja olkoon heille vaelluksestaan sama hyöty kuin siitä on ollut minulle.
Sancho otti eväspussistaan palan leipää ja kappaleen juustoa, antoi ne pojalle ja sanoi:
– Ottakaa, Andres veikkoseni; kaikkiahan meitä kohtaa osa teidän onnettomuudestanne.
– Mikäs osa teitä kohtaa? — kysyi Andres.
– Tämä osa juustoa ja leipää, jonka teille annan, vastasi Sancho — sillä Jumala yksin tietää, tulenko sitä kaipaamaan vai en; teidän näet pitää tietää, ystäväiseni, että me vaeltavien ritarien aseenkantajat saamme kärsiä sangen paljon nälkää ja vastoinkäymistä, vieläpä muutakin, minkä voi selvemmin kokea kuin lausua.
Andres otti leipänsä ja juustonsa ja huomattuaan, ettei kukaan antanut mitään muuta, painui alakuloiseksi ja otti jalat allensa, kuten tavataan sanoa. Lähtiessään hän kumminkin vielä virkkoi Don Quijotelle:
— Jumalan nimessä, herra vaeltava ritari, jos toiste minut tapaatte, älkää minua pelastako tai auttako, vaikka näkisitte minua kappaleiksi hakattavan, vaan jättäkää minut kärsimään kovaa onneani; se näet ei voi olla niin paha, ettei muuttuisi vielä pahemmaksi, jos minua auttaa teidän armonne, jonka Jumala tuomitkoon kadotukseen samoinkuin kaikki muut tähän maailmaan syntyneet vaeltavat ritarit.