— Emme me heitä kaipaa, — vastasi parturi — sillä voinhan minäkin kantaa ne pihalle tai lieteen, ja eikös tuossa tulisijassa olekin oiva roihu.
— Aikooko teidän armonne siis polttaa minun kirjani? — kysyi isäntä.
— En muita kuin nämä kaksi, Don Cirongilion ja Felixmarten.
— Ovatko siis kirjani — virkkoi isäntä — kukaties harhaoppisia ja skemaattisia, koska mielitte ne polttaa?
— Tarkoitatte kaiketi skismaattisia, ystäväni, — sanoi parturi — eikä skemaattisia.
— Niin kyllä — vastasi isäntä. — Mutta jos haluatte jonkin niistä polttaa, niin olkoon se tuo Suuri Sotapäällikkö ja tuo Diego Garcia, sillä mieluummin sallisin polttaa oman poikani kuin kumpaakaan näistä toisista.
– Hyvä ystävä, — sanoi kirkkoherra — nämä molemmat kirjat ovat pelkkää valhetta ja täynnä typerää lorua ja mielettömyyksiä, mutta tämä Suuresta Sotapäälliköstä kertova on todellista historiaa ja kuvailee, mitä teki aikoinaan Gonzalo Hernandez Cordobalainen, joka lukuisien ja suurten mainetöittensä vuoksi ansaitsi koko maailmalta nimen Suuri Sotapäällikkö, kuuluisan ja loistavan liikanimen, jonka yksin hän on ansainnut; tämä Diego Garcia de Paredes taas oli oivallinen ritari, kotoisin Trujillon kaupungista Extremadurasta, erinomaisen urhoollinen sotilas ja niin väkevä, että pidätti yhdellä sormellaan myllynrattaan sen parhaillaan pyöriä viuhuessa; kerran hän taas sijoittui lyömämiekkoineen sillankorvaan ja esti suunnattoman sotajoukon pääsemästä siitä kulkemaan; ja muitakin tekoja hän suoritti sellaisia, että ne, jos niistä olisi kirjoittanut joku toinen vapaasti ja puolueettomasti, sen sijaan, että hän kertoo ja kirjoittaa ne itse niin vaatimattomasti kuin omaa kronikkaansa sepittävän ritarin sopii, olisivat saattaneet unohduksiin kaikenlaisten Hektorien, Akhilleusten ja Rolandien sankariteot.
— Hyvä isä sentään! — huudahti majatalon isäntä. — Mitä ihmettelemistä siinä on, että hän myllynrattaan pidätti! Totta totisesti, teidän armonne pitäisi nyt lukea, mitä minä olen lukenut Hyrkanian Felixmartesta: hän katkaisi yhdellä ainoalla sivalluksella vyötäisistä poikki viisi jättiläistä, kuin ne olisivat olleet sellaisia papu-ukkoja, joita lapset rakentelevat. Toisella kertaa hän hyökkäsi valtavan suurta ja ylen voimallista sotajoukkoa vastaan, jossa oli enemmän kuin miljoona kuusisataatuhatta sotamiestä, kaikki asestettuja kiireestä kantapäähän, ja löi hajalle koko joukon kuin se olisi ollut lammaslauma. Entä mitä sanotte oivallisesta Traakian Cirongiliosta, joka oli niin urhea ja pelkäämätön kuin nähdään kirjasta, missä kerrotaan, että hänen kulkiessaan erästä virtaa nousi vedestä tulta purskuttava louhikäärme ja että hän sen nähtyään syöksyi sen kimppuun, istuutui hajareisin sen suomuiseen selkään ja kuristi sitä molemmin käsin kurkusta niin voimallisesti, ettei louhikäärmeellä, joka havaitsi olevansa tukehtumassa, ollut muuta neuvoa kuin painua virran pohjaan vieden mukanaan ratsastajansa, joka ei millään ehdolla tahtonut päästää sitä irti? Ja kun he ehtivät sinne alas, niin ritari huomasi olevansa ihmeen ihanissa linnoissa ja puutarhoissa, ja louhikäärme muuttui samassa vanhaksi äijäksi, joka kertoi hänelle sellaisia seikkoja, ettei paremmista apua. Saatte olla aivan hiljaa, herra, sillä varmaan menisitte ilosta ihan sekaisin, jos sen kuulisitte. Häpeään siinä joutuvat Suuri Sotapäällikkö ja tuo teidän mainitsemanne Diego Garcia!
Tämän kuullessaan Dorotea sanoi hiljaa Gardeniolle:
— Eipä paljon puutu, että isäntämme on toinen Don Quijote.