Siihen vastasi isäntä:
– Teidän arvoisuutenne voi hyvinkin sen lukea, sillä minä voin sanoa, että erinäiset vieraat, jotka ovat sen täällä lukeneet, ovat olleet siihen varsin tyytyväiset ja ovat hartaasti sitä minulta pyytäneet; mutta minä en ole halunnut sitä antaa, koska olen ajatellut palauttaa sen sille henkilölle, joka unohti tänne tämän matkalaukun ja nämä kirjat ja paperit; onhan näet mahdollista, että niiden omistaja joskus tänne palaa, ja vaikka tiedän kirjoja kaipaavani, luovutan ne varmaan takaisin, sillä olenhan kumminkin kristitty, vaikka olen majatalonpitäjä.
— Olette aivan oikeassa, ystäväni, — virkkoi kirkkoherra — mutta sallittehan sentään jäljentää kertomuksen, jos se minua miellyttää.
— Varsin kernaasti — vastasi isäntä.
— Heidän näin keskustellessaan Cardenio oli ottanut kertomuksen ja alkanut sitä lukea. Se miellytti häntäkin, joten hän pyysi kirkkoherraa lukemaan sen ääneen, niin että kaikki sen kuulisivat.
— Lukisin mielelläni, — vastasi kirkkoherra — ellei nyt olisi parempi käyttää aikaa nukkumiseen kuin lukemiseen.
— Minä lepään aivan riittävästi, — sanoi Dorotea — jos saan kuluttaa aikaa kuuntelemalla jotakin kertomusta; mieleni näet ei ole vielä niin tyyni, että sallisi minun nukkua, vaikka se olisikin tarpeen.
— Koska niin on laita, — sanoi kirkkoherra — luen sen, vaikka vain uteliaisuudesta: ehkä siinä on jotakin hupaista.
Mestari Nicolas yhtyi pyyntöön, samoin Sancho. Sen kuultuaan ja arvaten tuottavansa kaikille nautintoa ja itse sitä saavansa hän virkkoi:
— No niin, kuunnelkaa siis tarkkaavasti; kertomus näet alkaa näin.