Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

Kolmasneljättä luku,

jossa esitetään kertomus mielettömästä uteliaisuudesta.

Firenzessä, rikkaassa ja kuuluisassa Italian kaupungissa, siinä maakunnassa, jota mainitaan Toscanan nimellä, elivät Anselmo ja Lotario, kaksi rikasta ja ylhäistä aatelismiestä, jotka olivat niin hyvät ystävät, että kaikki heidän tuttavansa nimittivät heitä, ylistäen ja heidän omaa nimeään mainitsematta, vain ystävyksiksi. He olivat naimattomat, nuoret, samanikäiset ja elämäntavoiltaankin samanlaiset, ja tämä kaikki riitti liittämään heidät toisiinsa molemminpuolisin kiintymyksin. Anselmo tosin taipui lemmenhuveihin hiukan enemmän kuin Lotario, jota viehättivät metsästyksen ilot, mutta tilaisuuden sattuessa Anselmo luopui mielihaluistaan noudattaakseen Lotarion taipumusta ja Lotario luopui omistaan yhtyäkseen Aselmon huveihin; ja siten heidän mielensä sointuivat yhteen niin hyvin, ettei tarkinkaan kello olisi voinut käydä niin moitteettomasti.

Anselmo oli silmittömästi rakastunut erääseen samassa kaupungissa asuvaan ylhäiseen ja kauniiseen neitoon, joka oli hyvien vanhempien tytär ja itse niin siveä, että Anselmo päätti, saaden suostumuksen ystävältään Lotariolta, jota kuulematta ei koskaan mitään tehnyt, pyytää häntä puolisokseen hänen vanhemmiltaan, kuten sitten tekikin. Lotario kosi hänen puolestaan suorittaen tehtävän täysin ystävänsä toivomuksen mukaan, joten tämä sai aivan pian omakseen, mitä oli halunnut, ja Camila oli niin onnellinen saatuaan puolisokseen Anselmon, että kiitti siitä lakkaamatta taivasta ja Lotariota, jonka toimesta tämä suuri onni oli tullut hänen osakseen. Ensimmäisinä päivinä, tavanmukaisen hääilon yhä jatkuessa, Lotario kävi vielä ystävänsä Anselmon luona, kuten ennen, kokien kunnioittaa, juhlia ja huvittaa häntä niin hyvin kuin osasi; mutta kun häät sitten olivat päättyneet ja vierailu- ja onnittelukäynnit vastanaineitten luona olivat vähentyneet, alkoi Lotario tahallaan laiminlyödä vierailuaan Anselmon luona, koska ajatteli (kuten kaikkien ymmärtäväisten ihmisten tulee ajatella), ettei sovi käydä tervehtimässä naineita ystäviään yhtä vapaasti ja usein kuin aikaisemmin, heidän ollessaan vielä nuoria miehiä; vaikka näet hyvä ja aito rakkaus ei voi eikä saakaan olla millään muotoa epäluuloinen, on naineen miehen kunnia kumminkin niin arka, että sitä näyttävät voivan loukata omat veljetkin ja vielä enemmän ystävät.

Anselmo huomasi Lotarion syrjäänvetäytymisen ja valitti kovin hänen menettelyään sanoen, ettei hän, jos olisi tietänyt Lotarion hänen naimisiinmenonsa vuoksi lakkaavan seurustelemasta hänen kanssaan samoinkuin ennen, olisi milloinkaan naimisiin mennyt, että hänen ei pitänyt yksinomaan senvuoksi, että halusi näytellä varovaisen osaa, sallia tuon kauniin, kuuluisan ja miellyttävän nimityksen »ystävykset», jonka he olivat hänen vielä poikamiehenä ollessaan ansainneet moitteettomalla sopuisuudellaan, joutua hukkaan, että hän, jos heidän kesken sopi sellaista lausepartta käyttää, pyysi Lotarioa olemaan jälleen hänen luonaan kuin kotonaan, vakuuttaen vielä, ettei hänen puolisonsa Camila halunnut eikä tahtonut muuta kuin mitä hän toivoi hänen haluavan ja tahtovan ja että hän, hyvin tietäen, kuinka vilpittömästi he olivat toisiinsa kiintyneet, oli ihmeissään, kun näki hänen niin heitä välttelevän.

Näihin ja moniin muihin esityksiin, joilla Anselmo koki taivuttaa Lotarioa seurustelemaan hänen luonaan kuten aina ennenkin, Lotario vastasi niin viisaasti, älykkäästi ja harkiten, että Anselmo sai varman vakuuden ystävänsä hyvästä tarkoituksesta, ja niin he sopivat, että Lotario kävisi heidän luonaan päivällisellä kahdesti viikossa sekä pyhisin; mutta siitä huolimatta, että he tämän sopimuksen tekivät, Lotario päätti visusti välttää kaikkea, mikä ei ollut eduksi hänen ystävänsä kunnialle, koska piti hänen hyvää mainettaan kalliimpana kuin omaa kunniaansa. Hän sanoi, ja varsin sattuvasti, että aviomiehen, jolle taivas on suonut kauniin vaimon, tulee yhtä tarkoin pitää silmällä, keitä tuttavia kutsuu luokseen, kuin tarkata, kenen naistuttaviensa kanssa hänen vaimonsa seurustelee; sillä kaikki se, mitä ei suunnitella ja suoriteta toreilla, kirkoissa, julkisissa juhlissa ja hartauskäynneillä (seikkoja, joita aviomiesten ei aina tule vaimoiltaan kieltää), sovitaan ja pannaan täytäntöön sen ystävättären tai naissukulaisen luona, johon parhaimmin luotetaan. Lotario sanoi vielä, että jokaisella aviomiehellä täytyy välttämättä olla ystävä, joka huomauttaa hänelle kaikista hänen menettelyssään sattuvista laiminlyönneistä, koska usein sattuu, ettei mies, vaimoansa erinomaisesti rakastaen, häntä varoita eikä, peläten häntä loukkaavansa, kehoita häntä tekemään tai olemaan tekemättä sellaista, minkä tekeminen tai tekemättäjättäminen olisi hänelle kunniaksi tai moitteeksi, mikä kaikki voitaisiin helposti auttaa, jos ystävä siitä huomauttaisi. Mutta mistä löytääkään niin älykkään, niin uskollisen ja aito ystävän kuin Lotario tässä vaatii? Sitä en tosiaankaan tiedä; mutta Lotario piti kumminkin erittäin huolellisesti ja tarkasti silmällä ystävänsä kunniaa koettaen rajoittaa, vähentää ja lyhentää niitä päiviä ja hetkiä, joina hänen sopimuksen mukaan tuli käydä hänen luonaan, jotta joutilas väki ja pälyilevät ja pahansuovat silmät eivät katsoisi pahaksi, että rikas nuori herra, aatelinen ja hyväsukuinen sekä kaikin puolin niin etevä kuin uskoi olevansa, sai vapaasti käydä Camilan laisen kauniin naisen talossa; vaikka näet Camilan hyve ja kunto saattoi hillitä jokaisen parjaavan kielen, ei Lotario kumminkaan tahtonut saattaa hänen enempää kuin ystävänsäkään hyvää nimeä ja mainetta epäilyksenalaiseksi, vaan askarteli sovittuina päivinä enimmälti muissa tehtävissä, joita väitti välttämättömiksi. Niin kuluivat monet päivän hetket ja osat toisen valittaessa ja toisen esittäessä puolusteluja. Sattui sitten, että heidän ollessaan eräänä päivänä kävelemässä niityllä kaupungin ulkopuolella Anselmo puhui Lotariolle seuraavaan tapaan:

— Sinä arvaat varmaan, ystäväni Lotario, etten minä, jolle Jumala on osoittanut erinomaista armoa sallimalla minun syntyä sellaisista vanhemmista kuin minun vanhempani olivat ja jakamalla minulle runsain käsin sekä niin sanottuja luonnon- että myös onnenlahjoja, suinkaan voi kyllin kiittää osakseni tulleesta hyvästä, varsinkaan siitä, että olen saanut ystäväkseni sinut ja vaimokseni Camilan, kaksi aarretta, joita arvostan ainakin niin hyvin kuin osaan, joskaan en niin hyvin kuin minun tulisi. Kaikista näistä eduista huolimatta, jotka yleensä yksin riittävät ihmisten onnellisen elämän edellytykseksi, minä kumminkin tunnen itse olevani maailman alakuloisin ja tyytymättömin ihminen; minua näet on ahdistanut ja kiusannut, en tiedä kuinka kauan, eräs halu, joka on niin eriskummallinen ja tavallisuudesta poikkeava, että oudoksun itseäni ja syytän ja soimaankin yksin ollessani, kokien sitä vaientaa ja salata omilta ajatuksiltani; mutta minun on ollut mahdoton pitää omanani tätä salaisuutta, yhtä mahdoton kuin jos olisin tahallani päättänyt ilmaista sen koko maailmalle. Ja koska se kerran on ilmaistava, tahdon sijoittaa sen sinun vaiteliaisuutesi arkistoon, luottaen siihen, että niin menetellen ja sinun uskollisena ystävänä minua uutterasti auttaessasi aivan pian vapaudun tuskasta, jota se minulle tuottaa, niin että hilpeyteni sinun huolenpitosi avulla kasvaa samaan määrään kuin alakuloisuuteni oman hulluuteni tähden.

Anselmon sanat saivat Lotarion jännittyneen odotuksen valtaan, ja hänen oli mahdoton arvata, mihin niin pitkä valmistelu tai johdanto saattoi tähdätä; ja vaikka hän mietti mielessään sinne tänne, mikä saattoi olla se halu, joka niin kovin kiusasi hänen ystäväänsä, ei hän kertaakaan osunut lähelle oikeata. Vapautuakseen siitä ahdistuksesta, jonka tuo jännitystila synnytti, hän sanoi Anselmolle, että tämä ilmeisesti loukkasi heidän vakaata ystävyyttään etsimällä verukkeita tahtoessaan hänelle uskoa salaisimpia ajatuksiaan, koska saattoi varmasti edellyttää saavansa häneltä joko hyviä neuvoja asian sietämiseksi tai keinoja sen korjaamiseksi.

— Se on totta, — vastasi Anselmo — ja siihen luottaen sanon sinulle, rakas Lotario, että minua kiusaa halu saada tietää, onko vaimoni Camila niin siveä ja moitteeton kuin uskon, enkä minä voi saada sitä selville muuten kuin koettelemalla hänen siveytensä laatua niinkuin tuli koettelee kullan ja osoittaa sen aitouden. Minä näet olen sitä mieltä, ystäväni, että naisen siveys tai siveydenpuute osoittautuu vain silloin, kun hän joutuu kiusaukseen, ja että luja on vain se, joka ei taivu vääjäämättömien rakastajien lupauksista, lahjoista, kyynelistä eikä heidän alinomaisesta tungettelustaan. Mitä kiittämistä näet onkaan siinä, — sanoi Anselmo — että vaimo on siveä, ellei kukaan häntä kehoita olemaan kehno? Miksi ihmettelisimme, että se, jolle ei suoda tilaisuutta hairahtua, säilyy kunniallisena ja arkana, kun hänellä vielä on mies, jonka hän tietää ensimmäisen harha-askelen sattuessa hänet surmaavan? Niinmuodoin en tahdo kunnioittaa naista, joka on siveä pelosta tai siksi, että häneltä puuttuu tilaisuutta, niinkuin kunnioitan sitä, joka on houkutuksista ja kiusauksista suoriutunut seppelpäänä voittajana. Näistä ja monista muista syistä, jotka voisin sinulle mainita mielipiteeni tueksi, haluan vaimoni Camilan kokevan nämä vaikeudet ja joutuvan koeteltavaksi lemmenhoukutusten ja kiusausten kiirastuleen, ja hänen koettelijansa tulee olla kyllin arvokas kohdistamaan pyyteensä häneen. Ja jos vaimoni, kuten uskon, suoriutuu tästä taistelusta voittajana, niin minä pidän onneani verrattomana; silloin voin sanoa, että kaikki toiveeni ovat täyttyneet, silloin sanon, että osakseni on tullut luja nainen, josta Viisas puhuu[12] kysyessään: Kuka hänet löytää? Jos taas käy toisin kuin ajattelen, niin tyydytys siitä, että huomaan olleeni oikeassa, saa minut kipua tuntematta kestämään tuskan, jonka niin kalliilla hinnalla saatu kokemus voi synnyttää. Koska sitäpaitsi on ennakolta varmaa, ettei mikään, mitä voit sanoa toivomustani vastaan, millään tavalla pidätä minua sitä toteuttamasta, pyydän sinua, rakas Lotario, suostumaan välineekseni tämän mielijohteen! toimeenpanossa. Minä hankin sinulle tilaisuuden sen suorittamiseen, eikä sinulta tule puuttumaan mitään sellaista, minkä katson tarpeelliseksi johdatettaessa kiusaukseen kunniallista, kunnioitettua, pidättyväistä ja uskollista vaimoa. Ja tämän vaikean tehtävän uskomiseen sinulle minua kehoittaa muun muassa se ajatus, ettet sinä, jos voitat Camilan, kehittele voittoasi äärimmilleen ja täydelliseksi, vaan ainoastaan siihen määrään, että kunniallisuuden rajoissa pysyen katsotaan tapahtuneeksi, minkä tulisi tapahtua, joten minua solvaa vain hänen pyyteensä ja kokemani loukkauksen kätkee sinun moitteeton vaiteliaisuutesi, jonka tiedän itseäni koskevissa seikoissa iäiseksi kuin kuoleman hiljaisuus. Jos siis mielit minun pääsevän elämään, jota sopii elämäksi nimittää, niin sinun tulee kohta käydä tähän lemmentaisteluun, ei penseänä ja velttona, vaan niin innokkaasti ja uutterasti kuin toiveeni vaatii ja niin vilpittömästi kuin katson ystävyytemme edellyttävän.

Näin puhui Anselmo Lotariolle, joka kuunteli kaikkea tuota niin tarkkaavasti, ettei jo mainittuja sanoja lukuunottamatta avannut suutaan, ennenkuin toinen oli esityksensä päättänyt. Havaittuaan, ettei Anselmo enää puhunut, hän ensin katseli ystäväänsä kuin jotakin milloinkaan ennen näkemätöntä, mikä herätti hänessä ihmetystä ja hämmästystä, ja virkkoi sitten: