Pois vierii päivä, saapuu hetki yön,
enk' enää huomaamatta olla saata:
on taivas kuuma, kylmä Khloriin syön.
Sonetti miellytti Camilaa, mutta vielä enemmän Anselmoa, sillä hän kiitti sitä sanoen, että nainen, joka ei vastannut niin vilpittömästi ilmaistuihin tunteisiin, oli ylen säälimätön. Siihen virkkoi Camila:
— Onko siis kaikki, mitä rakastuneet runoilijat sanovat, totta?
— Runoilijoina he eivät lausu totuutta, — vastasi Lotario — mutta rakastuneina he ovat aina yhtä sanattomia kuin vilpittömiäkin.
— Epäilemättä — virkkoi Anselmo, yhä tukeakseen Lotarion lausumia ja suostuttaakseen niihin Camilaa, joka oli yhtä välinpitämätön Anselmon temppuun nähden kuin rakastunut Lotarioon.
Camila, joka tunsi mielenkiintoa kaikkea Lotarioon kuuluvaa kohtaan ja sitäpaitsi varmaan uskoi hänen toiveittensa ja säkeittensä tarkoittavan yksinomaan häntä, Camilaa, sekä itse olevansa oikea Khloris, pyysi häntä lukemaan toisenkin sonetin tai toisia säkeitä, jos hänellä oli niitä muistissaan.
— Onpa kyllä, — vastasi Lotario — mutta en usko, että se on yhtä hyvä kuin ensimmäinen, tai oikeammin vähemmän huono. Voittehan itse arvostella, sillä se kuuluu näin:
Sonetti.
Pian kuolen pois; jos sitä usko et, niin silloin varmaan kuolonkin ma vasta, mun ennen murtaneessa havaitset kuin herjenneen sua, kallis, palvomasta.
Pian ehkä unholaan vie askelet, pois kauas onnesta ja kunniasta, mut yhä muistan kasvos suloiset, sun kuvaas kannan, sydämeni lasta.