Niin sanoen hän liikkui huoneessa edestakaisin, tikari paljastettuna, niin epätasaisin ja kiihkein askelin ja sellaisin elein, että näytti kerrassaan siltä kuin olisi menettänyt järkensä ja ollut raivoisa rikoksentekijä eikä hento nainen.
Kaikkea tuota katseli seinäverhojen taakse piiloutunut Anselmo kovin ihmetellen ja ajatellen, että hänen jo kuulemansa riitti hälventämään pahempiakin epäluuloja; olisipa hän toivonut Lotarion saapumisesta koituvan enemmän todistuksen jäävän antamattakin, koska pelkäsi voivan sattua jotakin äkillistä onnettomuutta. Hän oli jo aikeissa ilmaista itsensä ja astua esiin syleilemään vaimoansa ja hälventämään hänen harhaluuioaan, mutta jäi paikoilleen, kun näki Leonelan tulevan taluttaen Lotarioa. Havaitessaan Lotarion Camila piirsi tikarillaan pitkän viivan eteensä permantoon ja virkkoi:
— Lotario, huomaa, mitä sanon: jos uskallat astua tämän tässä näkemäsi viivan yli tai tulla sen luo, niin nähdessäni sinun aikovan niin tehdä syöksen samassa tuokiossa poveeni tämän kädessäni olevan tikarin. Ennenkuin vastaat minulle sanaakaan, kehoitan sinua kuuntelemaan, mitä minulla on vielä sanottavaa; sitten saat vastata, mitä ikänä mielit. Ensinnäkin vaadin sinua, Lotario, sanomaan, tunnetko mieheni Anselmon ja mitä hänestä ajattelet; ja toiseksi haluan vielä tietää, tunnetko minut. Vastaa näihin kysymyksiini, älä ole hämilläsi äläkä liikoja mieti, mitä vastaisit, sillä enhän kysy sinulta mitään vaikeita asioita.
Lotario ei ollut niin typerä, ettei ollut arvannut, mitä Camila aikoi tehdä, jo silloin, kun hän oli käskenyt toimimaan niin, että Anselmo piiloutuisi, ja siksi hän sopeutui Camilan suunnitelmaan niin älykkäästi ja sujuvasti, että tuo valheellinen kohtaus olisi voinut heidän esittämänään käydä tosimmasta todesta. Hän vastasi Camilalle näin:
— En minä luullut, kaunis Camila, että olit kutsunut minut tänne udellaksesi minulta seikkoja, jotka ovat niin etäällä siitä tarkoituksesta, joka minut tänne tuo. Jos menettelet niin siirtääksesi tuonnemmaksi minulle lupaamasi suosion, olisit voinut lykätä sen vieläkin kauemmaksi, sillä onnen kaipaus rasittaa meitä sitä enemmän, mitä pikemmin toivomme sen saavuttavamme. Jottet kumminkaan väitä minun jättävän kysymyksiäsi vastaamatta, sanon, että tunnen puolisosi Anselmon ja että me molemmat tunnemme toisemme varhaisimmalta iältämme; mutta en halua sanoa ystävyydestämme, mitä sinä tiedät yhtä hyvin, koska en tahdo itse joutua todistamaan sitä vääryyttä, jonka minulla teettää hänelle rakkaus, suurempienkin hairahdusten voimallinen puolustus. Sinut minä tunnen ja kunnioitan sinua samoinkuin hän; ellei näet olisi niin laita, en rikkoisi pienempien päämääräin kuin sinun hyvien ominaisuuksiesi vuoksi sitä, mihin minua velvoittaa oma itseni, ja vilpittömän ystävyyden pyhiä lakeja, jotka nyt rikon rakkauden, tämän ylen voimallisen vihollisen tähden.
— Jos sen tunnustat, — vastasi Camila — sinä kaiken sen verivihollinen, mitä oikeudenmukaisesti kannattaa rakastaa, niin millaisin kasvoin rohkenet astua sen henkilön eteen, jonka tiedät siksi kuvastimeksi, missä kuvastelee itseään hän, jota sinun tulisi käyttää kuvastimenasi, jotta näkisit, kuinka syyttömästi häntä solvaat? Mutta nytpä minä, onneton olento, ymmärrän, mikä on saanut sinut pitämään niin mitättömänä sitä, minkä olet itsellesi velkaa; syynä on varmaan ollut jokin käytöksessäni ilmennyt varomattomuus, jota en kumminkaan tahdo nimittää sopimattomuudeksi, koska se ei suinkaan ole johtunut harkitusta aikomuksesta, vaan huolettomuudesta, jollaiseen naiset monesti tekevät huomaamattaan itsensä vikapäiksi otaksuessaan, ettei heidän tarvitse ketään varoa. Ellet sitä tunnusta, niin sano minulle, sinä pettäjä, milloin olen vastannut hartaisiin pyyntöihisi millään sellaisella sanalla tai eleellä, joka olisi voinut herättää sinussa vähintäkään toivon häivää, että häpeälliset pyyteesi tulevat toteutumaan! Milloin en ole torjunut ja moittinut sinun lempeä-anelevia sanojasi vakavilla ja ankaroilla vastauksillani? Milloin olen uskonut tai ottanut vastaan sinun suuria lupauksiasi ja vielä suurempia lahjojasi? Koska kumminkin on mielestäni selvää, ettei kukaan voi pysyä hellittämättä lemmenaiheissaan kovin kauan, ellei hänelle suo tukea jokin toive, tahdon lukea omaksi syykseni sinun julkeutesi, sillä jokin varomattomuuteni on epäilemättä näin kauan rohkaissut sinua aikomuksessasi, ja senvuoksi tahdon kohdistaa itseeni sen koston ja rangaistuksen, jonka sinun rikoksesi ansaitsee. Näyttääkseni sinulle vielä, etten itseäni niin säälimättömästi kohdellessani voi olla kohtelematta samoin sinua, halusin saada sinut tänne sen uhrin todistajaksi, jonka aion antaa arvoisan mieheni loukatulle kunnialle, jota olemme solvanneet, sinä niin harkiten kuin suinkin mahdollista ja myös minä liian vähän varoen tilaisuutta, jos lienen sellaista sinulle tarjonnut, sinun pahojen aikeittesi suosimiseen ja hyväksymiseen. Se pelko, sanon vieläkin, että olen varomattomuudellani jotenkin sytyttänyt mieleesi niin järjettömiä ajatuksia, rasittaa minua eniten ja vaatii minulta oman käden kostoa, sillä syyllisyyteni voisi tulla yleisemmin tunnetuksi, jos tämän kostotyön suorittaisi joku toinen. Ennenkuin sen teen, tahdon kumminkin kuullessani surmata ja viedä mukanani erään, joka täysin tyydyttää toivomani ja saamani koston kaipuun, jotta pääsen haudan tuolla puolen, kummassa paikassa tahansa, näkemään, minkä rangaistuksen puolueeton ja lahjomaton oikeus määrää hänelle, joka on saattanut minut näin epätoivoiseen tilaan.
Niin sanottuaan hän karkasi uskomattoman kiivaasti ja ketterästi Lotarion kimppuun, paljastettu tikari kädessään ja niin ilmeisesti näyttäen aikovan iskeä sen hänen rintaansa, että uhattu mies melkein joutui epäröimään, olivatko nuo eleet teennäisiä vai todellisia; hänen näet oli pakko varautua sekä vikkelyyteensä että voimaansa estäessään Camilaa iskemästä. Camila esitti tämän merkillisen petoksen ja kavaluuden näytteen niin elävästi, että mieli omalla verellään luoda siihen totuuden väriä; havaitessaan, ettei voinut satuttaa Lotariota, tai teeskennellen, ettei voinut, hän näet lausui:
— Koska kohtalo ei salli minun täysin tyydyttää oikeudenmukaista aiettani, älköön se ainakaan kyetkö estämään minua toteuttamasta sitä osittain.
Ponnistellen kaikin voimin saadakseen vapaaksi tikaria pitelevän kätensä, johon Lotario oli käynyt kiinni, hän kiskaisi sen valtoimeksi, suuntasi kärjen sellaiseen kohtaan, missä se ei voinut syvään haavoittaa, pistäen ja piilottaen sen lähelle vasemmanpuolista kainalokuoppaansa, ja valahti sitten permantoon kuin tajuttomana.
Leonela ja Lotario siitä hämmästyivät ja säikähtivät ja epäilivät tapahtuman todenperäisyyttä vielä, kun näkivät Camilan makaavan permannolla pitkänään ja verissään. Lotario riensi viipymättä luo, kauhistuneena ja voimatta hengittää, vetämään pois tikaria, mutta nähtyään sitten, kuinka mitätön haava oli, hän toipui pelostaan, ihmetteli jälleen kauniin Camilan oveluutta, älykkyyttä ja kekseliäisyyttä ja alkoi, käyden omaa osaansa näyttelemään, esittää pitkää ja murheellista valitusta Camilan ruumiin ääressä, kuin hän olisi kuollut, syytäen siinä runsaita kirouksia sekä itselleen että sille henkilölle, jonka toimesta oli tähän tilaan joutunut. Tietäen ystävänsä Anselmon kuuntelevan hän valitti siihen tapaan, että ken hyvänsä kuunteleva olisi säälinyt häntä itseään paljon enemmän kuin Camilaa, vaikka olisi tätä kuolleenakin pitänyt.