— Siitä ei ole aavistustakaan, — vastasi kaupunkilainen — vaikka kuvernööri on erittäin tarmokkaasti heitä etsinyt.
— Jumalan haltuun, herra — sanoi Anselmo.
— Jumalan haltuun — vastasi kaupunkilainen lähtien jatkamaan matkaansa.
Anselmo joutui nuo onnettomat uutiset kuultuaan sellaiseen tilaan, että oli vähällä menettää järkensä, jopa henkensäkin. Hän nousi niin hyvin kuin voi ja saapui sitten ystävänsä luo, joka ei ollut vielä kuullut hänen onnettomuudestaan, mutta nähdessään hänen tulevan kelmeänä, riutuneena ja heikkona arvasi jonkin vaikean sairauden häntä rasittavan. Anselmo pyysi, että hänet saatettaisiin vuoteeseen ja annettaisiin hänelle kirjoitusvälineet. Niin tehtiin, hänet jätettiin yksin huoneeseen ja makuulle, koska hän niin halusi, ja ovikin suljettiin hänen pyynnöstään. Onnettomuuden kuva alkoi hänen yksin jäätyään rasittaa hänen mieltänsä niin kovin, että hän selvästi oivalsi elämänsä olevan loppumaisillaan, ja siksi hän ryhtyi toimeen jättääkseen tietoa merkillisen kuolemansa syystä. Hän alkoi kirjoittaa, mutta hengitys kävi mahdottomaksi, ennenkuin hän ehti merkitä paperiin kaikkea, mitä olisi mielinyt, ja niin hän heitti henkensä sen tuskan vuoksi, joka hänelle koitui mielettömästä uteliaisuudestaan. Havaitessaan, että oli jo myöhä ja ettei Anselmo luiskahtanutkaan, talon isäntä päätti mennä huoneeseen saadakseen tietää, voiko hän entistä huonommin, ja näki hänen makaavan suullaan, ruumis puolittain sängyssä, puolittain pöydällä, jonka varaan hän oli vaipunut, kirjoitettu paperi avoinna edessään ja kynä yhä vielä kädessään. Isäntä astui hänen luokseen, sitä ennen lausuttuaan hänen nimensä, tarttui hänen käteensä, ei saanut mitään vastausta, huomasi hänet kylmenneeksi ja ymmärsi siitä, että hän oli kuollut. Hänet valtasi suuri suru ja ihmetys, hän kutsui talonväen näkemään onnettomuutta, jonka uhriksi Anselmo oli joutunut, ja luki sitten paperista, jonka tunsi Anselmon itsensä kirjoittamaksi, seuraavat lauseet:
»Typerä ja mieletön pyyde vei minulta hengen. Jos Camila saa kuulla kuolemastani, niin tietäköön hän, että minä annan hänelle anteeksi, sillä hän ei ollut velvollinen tekemään ihmeitä eikä minua pakottanut mikään vaatimaan, että hän niitä tekisi; koska siis olen itse aiheuttanut häpeäni…»
Niin pitkälle Anselmo oli kirjoittanut, ja siitä voi huomata, että hän oli heittänyt henkensä tuossa kohdassa, kykenemättä päättämään lausetta. Hänen ystävänsä ilmoitti seuraavana päivänä kuolemasta hänen omaisilleen, jotka jo olivat kuulleet hänen onnettomuudestaan ja tiesivät, missä luostarissa Camila oli, hänkin jo valmistautumassa seuraamaan miestään välttämättömälle viimeiselle matkalle, ei siitä syystä, että oli kuullut miehensä kuolleen, vaan sen vuoksi, mitä sai kuulla poissaolevasta ystävästään. Kerrotaan, ettei hän, vaikka olikin nyt leski, halunnut lähteä luostarista eikä myöskään antaa nunnalupausta, ennenkuin saapui, pian senjälkeen, tieto, että Lotario oli kaatunut taistelussa, johon niinä aikoina kävi monsieur de Lautrec suurta sotapäällikköä Cordoban Gonzalo Fernandezia vastaan[22] Napolin kuningaskunnassa, jonne tuo liian myöhään katuvainen ystävä oli lähtenyt. Tuon kuultuaan Camila antoi luostarilupauksen ja heitti sitten pian henkensä murheen ja alakuloisuuden ankaroissa käsissä. Sellaiseen loppuun saattoi heidät kaikki niin järjetön aloite.
— Tämä kertomus miellyttää minua, — sanoi kirkkoherra — vaikka en voikaan uskoa, että se kuvailee todellista tapahtumaa, ja siinä tapauksessa, että se on keksitty, on kirjoittaja keksinyt sen huonosti, sillä ei voi kuvitella olevan aviomiestä, joka olisi kyllin typerä ryhtyäkseen niin tuhoisaan kokeeseen kuin Anselmo. Jos tuo seikka olisi kuvattu tapahtuvaksi rakastajan ja hänen naisensa kesken, saattaisi se käydä päinsä, mutta miehen ja vaimon välisenä siinä on jotakin mahdotonta. Esitystapaa sitävastoin en pidä ollenkaan epämiellyttävänä.
Kuudesneljättä luku,
jossa käsitellään muita majatalossa sattuneita merkillisiä seikkoja.
Samassa virkkoi majatalon ovella seisova isäntä: