Anselmo ei tahtonut häntä uskoa, vaan paljasti silmittömästi suuttuneena tikarin ja aikoi iskeä Leonelaa kehoittaen häntä tunnustamaan totuuden, ellei mielinyt menettää henkeään. Peloissaan, oikein tietämättä, mitä puhui, Leonela virkkoi:
— Älä minua surmaa, herra; minä kerron sinulle seikkoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin voit kuvitellakaan.
— Kerro ne heti; —vastasi Anselmo — ellet, niin olet kuoleman oma.
— Nyt se on mahdotonta, — sanoi Leonela — kun olen niin hämmentynyt; jätä minut huomiseen saakka, niin saat kuulla minulta seikkoja, joita hämmästyt. Ja ole varma siitä, että hän, joka tuosta ikkunasta hyppäsi, on eräs tämän kaupungin nuorukainen, joka on luvannut ottaa minut vaimokseen.
Siitä Anselmo tyyntyi ja suostui odottamaan niin kauan kuin Leonela pyysi, sillä hän ei otaksunut joutuvansa kuulemaan mitään, mikä loukkaisi Camilaa, koska varmaan ja ehdottomasti uskoi hänet moitteettomaksi. Niin hän poistui huoneesta, johon sulki Leonelan kieltäen häntä sieltä lähtemästä, ennenkuin oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa.
Anselmo lähti kohta Camilan luo hänelle kertomaan, kuten sitten kertoikin, millainen kohtaus hänellä oli ollut kamarineidin kanssa ja kuinka tämä oli luvannut ilmoittaa hänelle suuria ja tärkeitä asioita. Ei ole tarpeen sanoa, säikähtikö Camila vai ei; ajatellessaan, kuten oli syytä ajatella, että Leonela aikoi kertoa Anselmolle, mitä tiesi hänen uskottomuudestaan, hän joutui niin ankaran pelon valtaan, ettei uskaltanut jäädä odottamaan nähdäkseen, oliko hänen epäilyksensä perusteeton vai ei, vaan keräsi jo samana yönä, havaittuaan Anselmon vaipuneen uneen, kalleimmat korunsa ja hiukan rahoja, lähti kodistaan kenenkään huomaamatta, meni Lotarion asuntoon, kertoi hänelle, mitä oli tapahtumassa, ja pyysi, että Lotario veisi hänet turvaan tai että he yhdessä lähtisivät jonnekin, missä heidän ei tarvitsisi pelätä Anselmoa. Camila sai Lotarion sellaisen hämmingin valtaan, ettei hän osannut vastata sanaakaan eikä kyennyt ratkaisemaan, mitä nyt oli tehtävä. Vihdoin hän päätti viedä Camilan erääseen luostariin, jossa hänen sisarensa oli priorittarena. Camila suostui siihen, Lotario kuljetti hänet luostariin, niin nopeasti kuin asia vaati, ja jätti hänet sinne. Hän itse poistui kohta kaupungista ilmoittamatta lähdöstään kenellekään.
Huomaamatta, ettei Camila ollutkaan hänen vierellään, ja hartaasti haluten saada tietää, nutä Leonelalla oli hänelle kerrottavaa, Anselmo nousi päivän koittaessa ja meni huoneeseen, johon oli Leonelan sulkenut. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta ei löytänyt sieltä Leonelaa löysihän vain ikkunasta muutamia yhteensolmittuja lakanoita, jotka selvästi osoittivat, että tyttö oli sitä tietä laskeutunut alas ja mennyt menojaan. Anselmo palasi heti aivan alakuloisena kertomaan asiaa Camilalle ja säikähti kovin, kun ei löytänyt häntä vuoteesta eikä koko talosta. Hän kyseli talon palvelijoilta, mutta kukaan ei osannut hänelle selittää, mitä hän tiedusteli. Etsiessään Camilaa hän sattui näkemään, että hänen lippaansa olivat auki ja että suurin osa jalokiviä oli poissa, ja siitä hän vihdoin oivalsi onnettomuutensa ja ettei Leonela ollut syypää hänen kovaan kohtaloonsa. Päättämättä pukeutumistaan hän sitten lähti sellaisenaan, surullisena ja mietteissään, kertomaan onnettomuudestaan ystävälleen Lotariolle. Kun ei Lotariokaan ollut kotonaan ja palvelijat sanoivat hänen yöllä talosta hävinneen otettuaan mukaansa kaikki hallussaan olevat rahat, niin Anselmo luuli tulevansa mielipuoleksi. Kaiken päätökseksi ja kukkuraksi hän sitten kotiin palattuaan ei löytänyt sieltä yhtäkään palvelijaa eikä palvelijatarta, vaan autiot ja tyhjät suojat.
Hän ei tietänyt, mitä ajatella, sanoa tai tehdä, ja vähitellen hänen järkensä himmentyi. Hän tarkasteli olotilaansa ja huomasi yhdessä hetkessä jääneensä ilman vaimoa, ystävää ja palvelijoita, korkean taivaan hylkäämäksi ja ennen kaikkea kunniattomaksi, sillä Camilan katoaminen ilmaisi hänelle tuhon tulleen. Pitkän kotvan kuluttua hän vihdoin päätti lähteä maalle sen ystävänsä luo, jonka vieraana oli ollut antaessaan tilaisuutta tähän onnettomuuteen johtavien juonien punomiseen. Hän lukitsi talonsa, nousi satulaan ja lähti matkaan, rinnassaan painostava tunto; mutta hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun hänen täytyi ajatustensa ahdistamana laskeutua maahan ja sitoa ratsunsa puuhun, jonka runkoa vasten hän sitten vaipui hiljaa ja murheellisesti huokaillen. Siinä hän viipyi iltaan saakka ja näki sitten kaupungista tulevan ratsastajan, jota tervehti kysyen vielä, kuuluiko Firenzeen mitään uutta. Kaupunkilainen vastasi:
— Merkillisintä, mitä pitkään aikaan on siellä kuultu. Kerrotaan näet julkisesti, että lähellä P. Johanneksen kirkkoa asuvan rikkaan Anselmon vaimon Camilan on viime yönä ryöstänyt Anselmon hyvä ystävä Lotario, ja että hän itsekin on kadonnut. Kaiken tämän on kertonut muudan Camilan palvelijatar, jonka kuvernööri tapasi yöllä hänen laskeutuessaan lakanan varassa eräästä Anselmon talon ikkunasta. En kumminkaan tarkoin tiedä, kuinka se tapahtui, tiedän vain, että koko kaupunki ihmettelee tätä tapahtumaa, koska ei voitu odottaa mitään sellaista sattuvan hyvien ja läheisten ystävien kesken, joiden kerrotaan kiintyneen toisiinsa niin, että heitä mainittiin vain ystävysten nimellä.
— Tiedetäänköhän, — kysyi Anselmo — minne päin Lotario ja Camila ovat lähteneet?