— En minä mitään tiedä, — vastasi Sancho — tiedän vain niin hullusti käyvän, että minulta hupenee kreivikunta, kun en tuota päätä löydä, kuin suola veteen.
Sancho oli valveillaan pahemmin pyörällä kuin hänen isäntänsä nukkuessaan; niin pitivät häntä lumoissaan herran hyvät lupaukset. Majatalonisäntä joutui ihan suunniltaan huomatessaan aseenkantajan hidasverisyyden ja herran tekemän vahingon ja vannoi, ettei nyt kävisi niinkuin edellisellä kerralla, jolloin nuo olivat puikkineet tiehensä maksamatta; ritarilliset erioikeudet eivät nyt vapahtaisi herraa korvaamasta vanhaa ja uutta vahinkoa, siihen luettuna sekin, mitä saattoi tulla maksamaan rikkinäisten nahkaleilien välttämätön paikkaus.
Kirkkoherra piteli Don Quijotea käsistä, ja tämä, luullen nyt saattaneensa seikkailun päätökseen ja olevansa prinsessa Minomicónan edessä, painui polvilleen kirkkoherran eteen ja lausui:
— Teidän korkeutenne, ylhäinen ja suurimaineinen valtiatar, te voitte tästä päivästä lähtien elää turvallisena, hyvin tietäen, ettei tuo kehno olento kykene teille pahaa tekemään, ja minä olen tästä päivästä lähtien vapaa teille antamastani lupauksesta, koska olen kaikkivaltiaan Jumalan avulla ja hänen suosiostaan, jolta minulla on elämä ja henki, täsmällisesti sen täyttänyt.
— Enkö minä sitä sanonut? — virkkoi Sancho tuon kuultuaan. — Enhän minä päissäni ollut; katsokaa, eikö isäntäni olekin jo suolannut jättiläisen! Se on pakosta kuin köyhän kuolema; kreivikunta on varmassa tiedossa!
Kukapa olisi voinut olla nauramatta heidän hullutuksilleen, isännän ja rengin? Kaikki nauroivat, lukuunottamatta majatalonisäntää, joka manaili itseään alimpaan helvettiin; mutta lopulta saivat sentään parturi, Cardenio ja kirkkoherra melkoista vaivaa nähden saatetuksi Don Quijoten sänkyyn, ja sinne hän jäi jälleen nukkumaan ilmeisesti lopen uupuneena. He antoivat hänen nukkua ja lähtivät majatalon porstuaan lohduttamaan Sancho Panzaa, joka ei ollut löytänyt jättiläisen päätä; mutta suurempi työ heillä oli lepyttäessään majatalonisäntää, joka oli viinileiliensä äkillisen poismenon vuoksi ihan suunniltaan. Emäntäkin huusi ja itki:
— Onnettomalla hetkellä ja turmion tunnilla astui minun huoneeseeni tämä vaeltava ritari, joka tulee minulle niin kalliiksi, että kunpa en olisi häntä ikäpäivinäni nähnyt. Viime kerralla hän meni menojaan jättäen maksamatta, mitä oli velkaa yökauden oleskelusta, illallisesta, yösijasta, oljista ja kauroista häntä itseään, hänen aseenkantajaansa, hevosluuskaa ja aasia varten, sanoen vain olevansa seikkaileva ritari (Jumala häntä seikkailuissa riepoittakoon, häntä ja kaikkia maailman seikkailijoita), joten hänen ei tarvinnut mitään maksaa, koska niin oli kirjoitettu vaeltavan ritariston taksoihin; ja hänen tähtensä tuli sitten tämä toinen herra ja vei minun häntäni, ja takaisin hän sen toi ainakin puolen reaalin edestä huonontuneena, ihan karvattomana, niin ettei siitä ole enää siihen virkaan, johon mieheni sitä tarvitsee; ja kaiken lopuksi ja kukkuraksi hän vielä rikkoo leilini ja laskee maahan viinin, niin että soisin näkeväni hänen omaa vertansa laskettavan! Mutta älköön luulko; minä vannon isäni luitten ja äitini autuuden nimessä, että saavat minulle maksaa joka kolikon, muuten en ole nimeltäni, mikä olen, enkä oman äitini tytär!
Näitä ja muita samanlaisia purkauksia syyti emäntä ylen kiukkuisena, ja häntä säesteli hänen kelpo piikansa Maritornes. Tytär oli vaiti ja hymyili vain silloin tällöin itsekseen. Kirkkoherra rakensi rauhan lupaamalla korvata vahingon niin hyvin kuin suinkin voi, sekä leilit että viinin ja erittäinkin hännän vahingoittumisen, jota pidettiin niin tähdellisenä. Dorotea lohdutti Sanchoa lupaamalla hänelle, mikäli ja milloin kävisi ilmi, että hänen isäntänsä todella oli katkaissut kaulan jättiläiseltä, parhaan kreivikuntansa, kunhan ehtisi takaisin valtakuntaansa ja saisi siellä rauhassa elellä. Siitä Sancho löysi lohdutuksen ja vakuutti prinsessalle, että hän voi varmaan uskoa hänen nähneen jättiläisen pään, jossa oli vielä suuremmaksi vakuudeksi ollut vyötäisiin ulottuva parta, ja että sen piileksiminen johtui siitä, että kaikki, mitä tässä talossa tapahtui, oli silkkaa noituutta, kuten hän itse oli saanut kokea kerran ennen tänne yövyttyään. Dorotea sanoi uskovansa, että niin oli laita, ja kehoitti häntä olemaan huoletta, sillä kaikki kävisi hyvin ja päättyisi aivan mielen mukaan. Kaikkien tyynnyttyä kirkkoherra halusi lukea kertomuksen loppuun, koska huomasi olevan vain vähän jäljellä. Cardenio, Dorotea ja kaikki muut pyysivät häntä niin tekemään. Hän mieli huvittaa toisia sekä saada lukemisesta nautintoa itselleenkin ja alkoi esittää kertomuksen loppua, joka oli näin kuuluva:
— Sitten kävi niin, että Anselmo, varmasti luottaen Camilan siveyteen, eli tyytyväisenä ja huolettomana, ja Camila kohteli tahallaan jurosti Lotarioa, jotta Anselmo erehtyisi luulemaan hänen suhdettaan Lotarioon aivan toisenlaiseksi kuin se todellisuudessa oli. Sitäkin suuremmaksi varmuudeksi Lotario pyysi lupaa olla käymättä Anselmon kodissa, koska hänen näkeminen ilmeisesti rasitti Camilaa; mutta petetty Anselmo sanoi, ettei hän saanut millään ehdolla niin tehdä, ja siten Anselmo tuhansin tavoin valmisteli omaa häpeäänsä luullen olevansa onnensa seppo. Sillävälin oli Leonela, huomatessaan voivansa kenenkään häiritsemättä jatkaa lemmenseikkailuaan, riehahtanut niin kovin, että mistään muusta välittämättä ajoi valtoimin ohjaksin nautintoaan tavoitellen, luottaen siihen, että hänen emäntänsä suojasi häntä, vieläpä neuvoikin, miten menetellä, jotta voi tyydyttää pyyteensä tarvitsematta paljoa varoa. Vihdoin Anselmo kumminkin kuuli eräänä yönä askelia Leonelan huoneesta ja aikoessaan mennä katsomaan, kuka siellä oli, huomasi ovea pidettävän kiinni, mikä herätti hänessä sitäkin suurempaa intoa sen avaamiseen; hän ponnisteli niin voimallisesti, että sai sen aukenemaan, ja tuli sisään parahiksi nähdäkseen miehen hyppäävän ikkunasta kadulle. Hän aikoi kiiruhtaa miehen jälkeen saadakseen hänet kiinni tai nähdäkseen, kuka hän oli, mutta ei voinut toteuttaa kumpaakaan aikomustaan, sillä Leonela tarttui häneen sylisin ja sanoi hänelle:
— Tyynny, isäntäni, älä huoli olla levoton äläkä seuraa häntä, joka hyppäsi ikkunasta; hän on minun omani, vieläpä niin, että on mieheni.