— Mitä sanotkaan, veikkoseni? — kysyi kirkkoherra lukematta kertomuksen loppuosaa sen pitemmälle. — Oletteko järjissänne, Sancho? Miten hiidessä voikaan olla niin laita kuin sanotte, kun jättiläinen on kahdentuhannen peninkulman päässä täältä?
Samassa he kuulivat kamarista kamalaa meteliä ja Don Quijoten huudon:
— Odota, sinä rosvo, ryöväri, konna; nyt olen saanut sinut käsiini eikä käyrä sapelisi sinua avita!
Hän kuului huimasti iskevän huoneen seiniin. Sancho sanoi:
— Älkää huoliko jäädä tänne kuuntelemaan, vaan käykää erottamaan tappelevia tai auttamaan isäntääni, vaikka eihän se oikeastaan ole enää tarpeen, sillä jättiläinen on varmaan jo saanut surmansa ja tekee parhaillaan Jumalalle tiliä menneestä ja kehnosta elämästään. Näinhän minä, kuinka veri virtasi permantoon ja pää oli poikki ja kellahtanut sivulle, ison viinileilin kokoinen.
— Minut saa tappaa, — virkkoi siihen majatalonisäntä — ellei Don Quijote eli Don Piru-Itse ole iskenyt miekallaan jotakin niistä punaviinileileistä, jotka olivat täytettyinä hänen pääpuolissaan, ja tämä viisas mies on varmaan luullut ulosvuotanutta viiniä vereksi.
Niin sanottuaan hän meni huoneeseen, kaikkien toisten häntä seuratessa, ja he näkivät Don Quijoten mitä merkillisimmässä asussa. Hän oli paitasillaan, vaate ei ulottunut etupuolella peittämään hänen reisiänsä ja takaa se oli vaaksan vertaa lyhyempi; sääret olivat erittäin pitkät ja laihat, karvaiset eikä suinkaan puhtaat; päässä hänellä oli likainen punainen yömyssy, isännän omaisuutta; vasemman käsivartensa ympäri hän oli kietonut sänkypeitteen, jota Sancho katseli karsaasti, hyvin tietäen, mistä syystä, ja oikeassa kädessä oli paljastettu miekka, jolla hän huitoi joka taholle samalla huudahdellen, kuin olisi tosiaankin taistellut jonkun jättiläisen kanssa. Ja parasta vielä, etteivät hänen silmänsä olleet avoinna; hän näet yhä nukkui ja uneksi taistelevansa jättiläisen kanssa: päätökseen saatettavan seikkailun mielikuva oli hänessä niin voimakas, että sai hänet uneksimaan jo saapuneensa Minomicónin kuningaskuntaan ja olevansa ottelussa vihamiehensä kanssa, ja hän oli hutkinut nahkaleilejä, luullen jättiläistä lyövänsä, niin huikeasti, että koko huone oli viinin vallassa. Sen nähtyään majatalon isäntä suuttui niin sydämestään, että hyökkäsi Don Quijoten kimppuun ja alkoi paukuttaa häntä nyrkeillään niin tuimasti, että olisi tehnyt lopun taistelusta jättiläistä vastaan, elleivät Cardenio ja kirkkoherra olisi pelastaneet ritaria hänen käsistään. Ritari parka nukkui yhä kaikesta huolimatta, kunnes parturi nouti kaivolta sangollisen kylmää vettä valahduttaen sen yhdellä iskulla hänen iholleen. Siitä Don Quijote heräsi, mutta ei nytkään niin selkeäksi, että olisi kyennyt tajuamaan, missä tilassa oli. Havaittuaan, kuinka lyhyissä ja kevyissä pukimissa ritari esiintyi, Dorotea ei mielinyt astua huoneeseen näkemään puoltajansa ja vastustajansa kamppailua.
Sancho etsiskeli kaikkialta permannolta jättiläisen päätä ja virkkoi sitten, kun sitä ei löytynyt:
— Tiedänhän minä, että tässä talossa kaikki on pelkkää noituutta, sillä viime kerralla, tässä samassa paikassa, missä nyt seison, minua puitiin nyrkillä naamaan ja kartulla muihin paikkoihin, enkä minä tiennyt, kuka sen teki, kun en ketään nähnyt; nyt taas ei näy missään sitä päätä, jonka omin silmin näin kierähtävän alas, ja verta sitä tuli kuin suihkulähteestä.
— Mistä verestä ja suihkulähteestä puhut sinä, Jumalan ja hänen pyhimystensä vihollinen? — virkkoi isäntä. — Etkö näe, lurjus, ettei tässä ole muuta verta eikä lähdettä kuin nämä nahkaleilit, jotka on puhkottu, ja punaviini, jota läikkyy lattialla, niin että mielisin nähdä helvetissä läikkymässä sen kurjan sielun, joka ne on puhkonut.