Nuo huudahdukset kuultuaan nainen käänsi aivan pelästyneenä päätään ja nousi sitten, kun ei nähnyt henkilöä, joka oli huutanut, aikoen mennä viereiseen huoneeseen, mutta sen huomattuaan herra pidätti hänet sallimatta hänen astua askeltakaan. Hämmentyneenä ja mielenliikutuksen vallassa ollen nainen pudotti silkkihunnun, joka oli hänen kasvojaan peittänyt, ja niin tuli näkyviin verraton kauneus, kasvot, jotka olivat ihmeen ihanat, vaikka kalpeat ja säikähtyneet; hän näet pälyili kaikkialle, minne katse kantoi, niin kiihkeästi, että näytti olevan järjiltään, ja tämä hänen ilmeensä herätti Doroteassa ja kaikissa muissa katselijoissa erinomaista sääliä, vaikka he eivät tietäneet, mikä oli syynä siihen. Herra piteli häntä yhä lujasti olkapäistä eikä siinä ahkeroidessaan voinut nostaa paikoilleen naamiotaan, joka oli putoamassa ja sitten todella putosikin. Kohottaessaan katsettaan näki Dorotea, joka piti naista sylissään, että mies, joka hänkin oli käynyt naiseen käsiksi, oli hänen oma puolisonsa, Don Fernando, ja tuskin ehdittyään hänet tuntea hän huokaisi sydämensä pohjasta pitkään ja tuskaisesti ah! kaatui pyörtyneenä selälleen ja olisi kaatunut permantoon, ehei siinä lähellä seisova parturi olisi ottanut häntä käsivarsiensa varaan. Kirkkoherra riensi kohta hänen luokseen poistamaan huntua ja pirskottamaan vettä hänen kasvoihinsa, ja hänen irroitettuaan hunnun Don Fernando (hän näet oli se mies, joka piti toista naista sylissään) tunsi hänet ja valahti kuin hengettömäksi hänet nähdessään, mutta ei kumminkaan päästänyt vapaaksi hänen syleilystään irtautumaan pyrkivää naista, joka oli Luscinda. Tämä oli tuntenut Cardenion äänen hänen huudahtaessaan, samoinkuin Cardenio oli tuntenut hänen äänensä. Cardenio kuuli myös, kuinka Dorotea pyörtyessään voihkaisi, luuli, että se oli hänen oma Luscindansa, syöksyi pelästyneenä ulos huoneesta ja näki ensiksi Don Fernandon syleilemässä Luscindaa. Don Fernando puolestaan tunsi heti Cardenion, ja kaikki kolme, Luscinda, Cardenio ja Dorotea, olivat aivan hiljaa ja ihmeissään, tuskin tietäen, mitä heille oli tapahtunut.
Kaikki olivat vaiti ja katselivat toisiaan, Dorotea Don Fernandoa, Don Fernando Cardenioa, Cardenio Luscindaa ja Luscinda Cardenioa. Mutta ensimmäisenä rikkoi vaitiolon Luscinda puhutellen Don Fernandoa näin:
— Päästäkää minut, Don Fernando, oman itsenne tähden, ellette muusta syystä sitä tekisikään, sallikaa minun turvautua siihen muuriin, jonka muratti olen, siihen tukeen, josta minua eivät ole voineet erottaa teidän ahdistelunne, uhkauksenne, lupauksenne eikä lahjanne. Huomatkaa, kuinka taivas on tavattomia ja meiltä kätkettyjä teitä pitkin kuljettanut luokseni minun oikean puolisoni; ja tiedättehän te lukemattomista kalliistimaksamistanne kokemuksista, että ainoastaan kuolema voi häivyttää hänet muististani. Saakoon siis tämä harhaluuloja hälventävä selitykseni (koska se ei voi mitään muuta vaikuttaa) rakkautenne muuttumaan raivoksi, kiintymyksenne katkeruudeksi, ja lopettakaa sen tunteen vallassa minun elämäni; kun luovun siitä hyvän puolisoni nähden, katson sen hyvin käytetyksi: kenties hän uskoo minun kuollessani, että olen säilynyt hänelle uskollisena elämäni viimeiseen hetkeen saakka.
Sillävälin oli Dorotea tullut jälleen tajuihinsa ja oli kuunnellut kaikkia Luscindan lausumia, joista arvasi, kuka hän oli. Huomatessaan, ettei Don Fernando vieläkään päästänyt Luscindaa syleilystään eikä vastannut hänelle, hän ponnistihe minkä jaksoi, nousi, meni Don Fernandon luo, painui polvilleen hänen eteensä, vuodatti runsaan määrän kauniita ja liikuttavia kyyneliä ja virkkoi hänelle:
— Elleivät sen auringon säteet, joka nyt on pimenneenä sylissäsi, sammuta ja himmennä sinun silmiesi valkeutta, olet varmaan jo huomannut, että eteesi polvistunut on Dorotea, kurja ja onnea vailla niin kauan kuin sinä niin tahdot. Minä olen se mitätön maalaistyttö, jonka sinä hyvyytesi tai mieltymyksesi vuoksi tahdoit koroittaa niin korkealle, että hän saattoi nimittää itseään sinun omaksesi; minä olen se tyttö, joka kunniallisuuden piiriin suljettuna eleli tyytyväisenä, kunnes sinun kiihkeiden kehoitustesi ja näennäisesti vilpittömien ja hellien tunteittesi liikuttamana avasi häveliäisyytensä ovet ja luovutti sinulle vapautensa avaimet. Kuinka huonosti olet osoittanut minulle kiitollisuuttasi tästä lahjastani, havaitaan erittäin selvästi siitä, että minun täytyy olla, missä minut nyt näet, ja nähdä sinut sellaisena kuin näen. En kumminkaan haluaisi sinun johtuvan ajattelemaan, että olen tullut tänne häpeän polkuja, sillä minut on tänne tuonut vain tuska ja murhe siitä, että olet minut unohtanut. Sinä tahdoit minut omaksesi ja tahdoit niin, ettet voi lakata olemasta omani, vaikka et enää huolisikaan minua omanasi pitää. Ajattele, herrani, että sitä kauneutta ja ylhäisyyttä, jonka tähden minut hylkäät, voi korvata minun sinulle varaamani ylenpalttinen rakkaus. Sinä et voi olla kauniin Luscindan oma, koska olet minun omani, eikä hän voi tulla sinun omaksesi, koska hän on Cardenion, ja sinun on varmaan, jos asiaa harkitset, helpompi taivuttaa mielesi kiintymään häneen, joka sinua palvoo, kuin saada rakastamaan se, joka sinua inhoo. Sinä houkuttelit kiihkeästi minua, joka en ollut varuillani, sinä kiusasit minua, siveätä; säätyni ei ollut sinulle tuntematon; sinä tiedät hyvin, kuinka antauduin kokonaan sinun valtoihisi: sinulla ei ole aihetta eikä mahdollisuutta väittää joutuneesi petetyksi. Ja jos kerran on niin laita, kuten onkin, ja sinä olet yhtä hyvä kristitty kuin ritarikin, miksi pidätyt niin monin verukkein suomasta minulle lopulta samaa onnea, jonka soit minulle aluksi? Ja ellet rakasta minua siksi, että olen sinun oikea ja laillinen puolisosi, rakasta ja pidä minua ainakin orjanasi; minä katson olevani onnellinen ja auvokas, kun vain saan olla sinun omasi. Älä anna minut jättämällä ja hylkäämällä aihetta siihen, että juoruseurat kerääntyvät minua häpäisemään; älä tee vanhuutta niin katkeraksi vanhemmilleni, sillä sellaista palkkaa eivät ansaitse ne uskolliset palvelukset, joita he ovat hyvinä alustalaisina aina suorittaneet sinun vanhemmillesi. Jos taas ajattelet veresi pilaantuvan, kun se sekaantuu minun vereeni, niin ota huomioon, ettei maailmassa ole paljon tai ei yhtään aatelia, joka ei olisi kulkenut sitä tietä, ja ettei naispuolen aateluus ole mikään tärkeä seikka ylhäisissä sukujohdoissa; koska sitäpaitsi aito aateluus on hyvettä, niin sen sinulta puuttuessa, jos epäät minulta, mitä olet oikeudenmukaisesti minulle velkaa, olen aateluudeltani sinua etevämpi. Sanon sinulle vielä viimeiseksi, herrani, että olen sinun puolisosi, tahdoit tai et; todistajina ovat omat sanasi, jotka eivät saa eivätkä voi olla valheelliset, jos kerran kunnioitat itsessäsi sitä, minkä puuttumisen vuoksi minua ylenkatsot; todistajana olkoon myös sinun piirtämäsi nimikirjoitus, ja todistajana olkoon taivas, jonka kutsuit todistamaan, mitä minulle lupasit. Ja vaikka kaikkea tuota puuttuisi, tulee omatuntosi varmaan sinulle huutamaan vaikenemalla kesken riemujesi, julistaen nyt lausumaani totuutta ja häiriten parhaat ilosi ja nautintosi.
Tuon ja paljon muuta lausui murheellinen Dorotea, niin tuskaisesti ja vuodattaen niin runsaita kyyneliä, että kaikki läsnäolijat, nekin, jotka kuuluivat Don Fernandon seurueeseen, sulivat myötätuntoon ja itkuun. Don Fernando kuunteli Doroteaa sanaakaan vastaamatta, kunnes hän lakkasi puhumasta ja alkoi nyyhkiä ja huokailla niin haikeasti, että kuulijan sydämen olisi täytynyt olla pronssia voidakseen heltymättä havaita niin ankaran tuskan ilmaukset. Luscinda katseli häntä, yhtä syvästi ottaen osaa hänen suruunsa kuin ihaillen hänen erinomaista älyään ja kauneuttaan, ja olisi mielellään mennyt hänen luokseen lausumaan joitakin lohdutuksen sanoja, mutta ei voinut, kun Don Fernando piti häntä yhä syliinsä suljettuna. Pitkän kotvan tarkkaavasti katseltuaan Doroteaa Don Fernando avasi hämmentyneenä ja liikutettuna sylinsä, päästi Luscindan vapaaksi ja virkkoi:
— Sinä voitit, kaunis Dorotea, sinä voitit, sillä kenelläkään ei voi olla sydäntä väittää valheeksi niin monia toisiinsa liittyviä totuuksia.
Don Fernandon päästäessä hänet irti Luscinda tunsi voipuvansa ja oli kaatua permantoon, mutta Cardenio, joka oli siinä aivan lähellä, Don Fernandon takana, minne oli sijoittunut, jottei tämä häntä tuntisi, riensi nyt, välittämättä mistään pelosta ja uhmaten kaikkea mahdollista vaaraa, tukemaan Luscindaa, sulki hänet syliinsä ja lausui hänelle:
— Jos laupias taivas suo ja sallii sinun, uskollisen, horjumattoman ja kauniin valtiattareni, vihdoin nauttia lepoa, niin enpä usko sinun löytävän mistään turvallisempaa lepopaikkaa kuin sylistäni, johon sinut nyt suljen, niinkuin suljin jo ennen, kun onnellinen kohtalo antoi minulle luvan nimittää sinua omakseni.
Nuo sanat kuullessaan Luscinda kohotti katseensa Cardenioon. Aikaisemmin hän oli jo tuntenut Cardenion äänen ja nyt, saatuaan näkemällä vakuuden siitä, että siinä tosiaan oli Cardenio, hän joutui melkein suunniltaan, ei välittänyt mistään soveliaisuuden vaatimuksista, vaan kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen kasvoihinsa ja sanoi hänelle: