Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen I:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Niin, te, minun herrani, olette tämän vangittunne oikea omistaja, miten tyly sallimus sitä vastustaneekaan ja miten uhattaneenkaan tätä elämää, jonka ylläpitäjä on teidän elämänne.

Se oli merkillinen näky Don Fernandolle ja kaikille läsnäolijoille, jotka ihmettelivät sellaista ennenkuulumatonta tapausta. Doroteasta näytti kuin Don Fernandon kasvot olisivat valahtaneet kalpeiksi ja kuin hän olisi ollut aikeissa kostaa Cardeniolle, sillä hänen kätensä näkyi liikahtavan kohti miekankahvaa. Tuon ajatuksen hänen mieleensä iskiessä Dorotea samassa kietoi uskomattoman nopeasti käsivartensa Don Fernandon polvien ympärille, suuteli niitä, puristi niin kiinteästi, ettei hän kyennyt liikahtamaan, ja lausui, ollenkaan hillitsemättä kyyneliään:

— Mitä aiotkaan tehdä, sinä minun ainoa turvani, tänä odottamattoman ratkaisun hetkenä? Sinun vaimosi on jalkojesi edessä, ja hän, jota vaimoksesi toivot, on oman miehensä sylissä. Harkitse siis, onko hyvä tai onko mahdollistakaan purkaa, mitä taivas on rakentanut, vai onko soveliaampaa, että tahdot koroittaa vertaiseksesi hänet, joka mistään vastuksista välittämättä, vakaana vilpittömyydessään ja uskollisuudessaan, vuodattaa sinun silmiesi edessä omista silmistään rakkauden kyyneliä niillä kostuttaen oikean puolisonsa kasvoja ja povea. Minä pyydän Jumalan nimessä ja rukoilen sinun itsesi nimessä, ettet salli tämän julkisen selvityksen lisätä vihaasi, vaan päinvastoin annat sen sitä lauhduttaa, niin että tyynenä ja rauhallisena suot näiden rakastavaisten esteettömästi nauttia samaa rauhaa niin kauan kuin taivas suvaitsee sitä heille lahjoittaa. Siten osoitat ylevän ja ylhäisen sydämesi jaloutta, ja maailma saa nähdä, että sinua vallitsee enemmän järki kuin himo.

Dorotean niin puhuessa Cardenio piti yhä sylissään Luscindaa, kumminkaan siirtämättä katsettaan Don Fernandosta. Siltä varalta, että näkisi Don Fernandon uhkaavasti liikahtavan, hän oli vakaasti päättänyt yrittää puolustautua ja parhaansa mukaan ahdistaa kaikkia niitä, jotka osoittautuisivat hänelle vihamielisiksi, vaikka siinä henkensä menettäisi. Mutta nyt puuttuivat asiaan Don Fernandon ystävät sekä kirkkoherra ja parturi, jotka olivat olleet koko ajan läsnä, ja olipa muiden mukana Sancho Panzakin. He kaikki kerääntyivät Don Fernandon ympärille rukoillen, että hän suvaitsisi nähdä Dorotean kyynelet eikä sallisi hänen oikeudenmukaisten toiveittensa joutuvan häpeään, jos kerran, kuten he varmaan uskoivat, kaikki, mitä hän oli sanonut, oli totista totta. Hänen tuli ottaa huomioon, etteivät he kaikki olleet suinkaan kohdanneet toisiaan täällä vähimmin sitä aavistaen, pelkästä sattumasta, vaan taivaan erikoisesta johdatuksesta. Sitä paitsi hänen tuli ajatella, sanoi kirkkoherra, että ainoastaan kuolema voi erottaa Luscindan Cardeniosta ja että he, vaikka jokin miekantutkain heidät erottaisikin, pitäisivät kuolemaansa korkeimpana onnenaan. Auttamattomissa tapauksissa oli hänen mielestään viisainta osoittaa sydämensä jaloutta itse voittamalla ja taivuttamalla itsensä, ja niin tuli hänenkin myöntyä siihen, että molemmat rakastavaiset saivat nauttia taivaan jo heille suomaa onnea. Jos hän kiinnittäisi huomionsa Dorotean kauneuteen, niin saisi nähdä, ettei montakaan, ehkeipä ketään, voitu pitää hänen vertaisenaan, vielä vähemmin häntä kauniimpana, ja kauneuden ohella oli vielä muistettava hänen vaatimattomuutensa ja rajaton rakkautensa. Mutta ennen kaikkea Don Fernandon tuli tietää, ettei hän, jos katsoi kunniakseen olla ritari ja kristitty, voinut mitenkään olla pitämättä antamaansa lupausta ja että hän sen pitäessään täyttäisi velvollisuutensa Jumalaa kohtaan ja saavuttaisi järkevien ihmisten suosion, sillä nämä tietävät ja oivaltavat, että alhaisenkin henkilön kauneudella, kun siihen yhtyy siveys, on se erioikeus, että se voidaan koroittaa minkä ylhäisyyden vertaiseksi tahansa, koroittavan ja vertaisekseen tekevän henkilön joutumatta silti mitenkään vahinkoon. Milloin lemmen kiintymyksen velvoittavat lait täyttyivät, ei kirkkoherran mielestä pitänyt syyttää niiden noudattajia, elleivät he tehneet itseään syypäiksi mihinkään syntiin.

Näihin kehoituksiin liittivät kaikki muut toisia ja niin vakuuttavia, että Don Fernandon sydän, jota sittenkin ravitsi jalo veri, heltyi ja alistui totuuteen, jota hän ei olisi tahtoenkaan voinut kieltää. Ja osoittaakseen, että oli antautunut ja taipunut hänelle esitettyyn mielipiteeseen, hän kumartui ja syleili Doroteaa sanoen:

— Nouskaa, valtiattareni; ei ole oikein, että hän, jonka tyyssija on minun sielussani, on polvillaan minun jalkojeni edessä. Se seikka, etten ole aikaisemmin ilmaissut, mitä sanon, on kenties johtunut taivaan käskystä, jotta näkisin, kuinka uskollisesti minua rakastatte, ja siitä oppisin antamaan teille ansaitsemanne arvon. Nyt pyydän hartaasti olemaan lukematta viakseni pahaa käytöstäni ja huolimattomuuttani, sillä sama syy ja voima, joka sai minut tunnustamaan teidät omakseni, yllytti minua aikaisemmin teistä irtautumaan. Jos tahdotte havaita väitteeni todeksi, kääntykää ja katsokaa nyt onnellisen Luscindan silmiin, niin löydätte niistä kaikkien hairahdusteni selityksen ja puolustuksen. Ja koska hän on nyt löytänyt ja saavuttanut, mitä kaipasi, samoinkuin minä olen teistä löytänyt sen, mikä minulle kuuluu, eläköön hän levollisena ja tyytyväisenä Cardenionsa kanssa monet onnelliset vuodet. Minä rukoilen taivasta sallimaan minun elää samoin Doroteani kanssa.

Niin sanottuaan hän jälleen syleili Doroteaa ja painoi poskensa hänen poskeensa niin sydämellisen hellästi, että hänen oli erittäin vaikea estää kyyneliä tulvahtamasta esiin rakkautensa ja katumuksensa eittämättömiksi merkeiksi. Luscindan ja Cardenion ja melkein kaikkien muiden läsnäolevien ei onnistunut niin hillitä liikutustaan; he näet alkoivat itkeä, muutamat ilmaisten omaa mielihyväntunnettaan, toiset ottaen siten osaa toisten onneen, ja itkivät niin hereästi, että näytti kerrassaan siltä kuin olisi heitä kaikkia kohdannut jokin vakava onnettomuus. Sancho Panzakin itki, vaikka myöhemmin sanoikin itkeneensä puolestaan vain, koska oli huomannut, ettei Dorotea ollutkaan, kuten hän oli luullut, kuningatar Minomicóna, jolta hän oli odottanut erinomaisia suosionosoituksia. Kaikki olivat vielä vähän aikaa itkuksi purkautuvan liikutuksen ja siihen liittyvän ihmetyksen vallassa. Sitten Cardenio ja Luscinda menivät Don Fernandon luo ja polvistuivat hänen eteensä kiittäen häntä osakseen tulleesta hyvyydestä niin kohteliain lauseparsin, ettei Don Fernando tietänyt, mitä vastata; hän siis vain nosti heidät jaloilleen ja syleili heitä erittäin hellästi ja kohteliaasti.

Sitten hän kehoitti Doroteaa kertomaan, kuinka oli tullut tänne, niin kauas kotipaikaltaan. Dorotea kertoi lyhyesti ja älykkäästi, mitä oli aikaisemmin kertonut Cardeniolle, ja se miellytti Don Fernandoa ja hänen seuralaisiaan niin, että he olisivat kernaasti kuunnelleet kauemminkin: niin viehättävästi Dorotea esitti onnettomia kohtaloitaan. Hänen lopetettuaan Don Fernando mainitsi, mitä hänelle oli sattunut kaupungissa, sittenkuin hän oli löytänyt Luscindan povesta kirjeen, jossa tämä selitti olevansa Cardenion puoliso, joten hänen oli mahdoton tulla hänen omakseen. Hän oli mielinyt surmata Luscindan, ja olisi sen tehnytkin, elleivät neidon vanhemmat olisi estäneet; ja niin hän oli poistunut talosta raivoissaan ja häpeissään, päättäen kostaa, kun tarjoutuisi sopivampi tilaisuus. Seuraavana päivänä hän oli saanut kuulla, että Luscinda oli kadonnut vanhempiensa kodista, mutta kukaan ei tietänyt sanoa, minne hän oli lähtenyt. Muutamien kuukausien kuluttua Don Fernando oli vihdoin saanut kuulla, että hän oli eräässä luostarissa, mihin aikoi jäädä koko iäkseen, ellei saanut elämänkumppanikseen Cardenioa. Tuon kuultuaan Don Fernando valitsi seuralaisikseen mainitut kolme herraa ja lähti sille paikkakunnalle, missä Luscinda oleskeli, pyrkimättä perille päästyään kumminkaan häntä puhuttelemaan, koska pelkäsi luostaria tarkemmin vartioitavan, jos tiedettäisiin hänen siellä olevan. Hän odotti, kunnes portti eräänä päivänä oli auki, jätti kaksi seuralaistaan sitä vartioimaan ja meni kolmannen kanssa luostariin hakemaan Luscindaa, joka oli heidän saapuessaan kaarikäytävällä keskustelemassa erään nunnan kanssa. He olivat siepanneet hänet suomatta hänelle tilaisuutta mihinkään toimenpiteisiin ja olivat vieneet hänet johonkin kylään, missä hankkivat itselleen mitä tarvitsivat kuljettaakseen häntä edelleen. He olivat voineet tehdä kaiken tuon aivan vaaratta, koska luostari sijaitsi ulkona maaseudulla, hyvän matkan päässä kaupungista. Hän kertoi, että Luscinda, havaitessaan joutuneensa hänen käsiinsä, meni tajuttomaksi ja että hän siitä toivuttuaan vain itki ja huokaili, sanaakaan virkkamatta. Niin he olivat hiljaisuuden vallitessa ja kyynelten virratessa saapuneet tähän majataloon, mikä hänestä oli kuin pääsy taivaaseen, missä kaikki maiset onnettomuudet loppuvat ja tulevat päätökseen.

Seitsemäsneljättä luku,

jossa jatkuu kertomus suurimaineisesta prinsessasta Minomicónasta ja esitetään muitakin hauskoja seikkailuja.